Kirjailija Tuomas Kyrö luottaa siivoojaan ja robotti-imuriin – ”Jos asuisin yksin, eläisin varmasti limutölkkien ja käytettyjen suodatinpussien keskellä”

Se on sininen sohva, joka on hallinnut olohuoneitamme viidentoista vuoden ajan viidessä eri asuinpaikassa. Sillä alkaa olla jo sielu. Hankimme sen, kun muutimme Eeva Joenpellon kirjailijakodin stipendiaatiksi 300-neliöiseen taloon. Tarvitsimme ison sohvan. Myöhemmin tuli ongelma, kun muutimme pois, ja tarvittiin iso talo sille sohvalle.

Kolmikymppisenä tajusin, että istumatyön aiheuttamat selkävammat eivät iän myötä vähene. Aloin harrastaa maasto­hiihtoa ja muita urheilulajeja. Ilo, jonka siitä sain, oli samanlaista kuin pikkupoikana.

Paras on olla siivoamatta. Jos asuisin yksin, eläisin varmasti limpsa­tölkkien ja käytettyjen suodatinpussien keskellä. Meillä käy siivooja, joka on ammattilainen. ­Uskon myös robotti-imurin välttämättömyyteen. Jos siivoan paljon kesken kirjoitusprosessin, se tarkoittaa, että välttelen kirjoittamista.

Viime vuosina se on ollut mökkiremontti ja uudisrakennuksen rakentaminen. Se on niin toisenlaista kuin normi­työ, joka tarkoittaa kirjoittamista, telkkari­juttuja ja palavereita. On rentouttavaa kantaa rakennusjätettä kuormalavalle, purkaa seinää tai rakentaa sitä.

Se on tavallinen tiistai, joka alkaa kahvinjuonnilla, jatkuu työnteolla ja kat­keaa ulkoiluun. Ja sisältää ruokailun perheen kanssa. Illalla voisi olla vielä tennis- tai korisvuoro. Tiistaita halveksutaan aivan turhaan. Olen arki-­ihminen, en juhlaihminen.

Pääsin 23-vuotiaana opiskelemaan teatteritiedettä Helsingin yliopistoon. Pian totesin, että minulla ei ole minkäänlaista motivaatiota analysoida näytelmiä. Se oli noloa, en kertonut siitä kenellekään. Valitsin kirjoittamisen. Kirjoitin aluksi Kelan ja sosiaalitoimiston maksamilla pennosilla, voin sen nyt tunnustaa.

Tuomas Kyrön romaani Vasara ja käytettyjä nauloja, Mielensäpahoittaja ilmestyi syksyllä.