"Kun elin pahimpia ruuhkavuosia, kärsin epämääräisistä heikotuskohtauksista ja pyörryin muutaman kerran. Olin varma, että minulla on jokin vakava tauti.

Minut tutkittiin ja aivoni magneettikuvattiin, mutta mitään ei löytynyt. Lopulta työterveyslääkäri sanoi, että oireeni johtuivat stressistä. Ne olivat hälytysmerkkejä, jotka kertoivat, että jotain on muutettava.

Olin tehnyt 11-tuntisia työpäiviä Nelosen uutisankkurina, viimeistellyt graduani ja huolehtinut pienistä lapsistani. Muusikkopuolisoni työ vaati paljon reissaamista, joten elämäntilanne oli kaikin puolin haastava. Olin unohtanut kiireessä ja paineessa itseni.

Eräällä työhyvinvointiluennolla sain kipinän. Luennoitsija korosti, että kuka tahansa voisi juosta maratonin. Rupesin yllytyshulluna treenaamaan ja hurahdin.

Ensin juoksin puolikkaan, sitten koko maratonin ja tunsin itseni voittajaksi.

Aloin myös syödä ja nukkua säännöl­lisesti. Huomasin, että liikunta ja lukeminen ovat parasta lääkettä stressiin. Kun lähtee kahvakuulatunnille tai lukee dekkaria, stressaava ajatusketju katkeaa ja aivot saavat levätä.

Tuo ajanjakso 17 vuotta sitten muutti asennettani. Ymmärsin, että minun on huolehdittava ensin itsestäni, jotta jaksan töissä ja olen hyvä äiti.

Elämänmuutos tuli osaksi arkea pikkuhiljaa mutta vaati sitoutumisen päätökseen. Liikun nykyisin lähes päivittäin ja olen osallistunut kahteen Ironman-kilpailuun. Olen huomannut, että fyysisen voiman lisääntyessä myös henkiset voimani kasvavat.

Urheilusta tuli myös perheemme juttu. Juoksimme mieheni kanssa ja lapset pyöräilivät, välillä pysähdyimme jäätelölle tai kahville.

Vaikka lapset ovat jo aikuisia, käymme edelleen yhdessä pyörälenkeillä. Yhteinen elämäntapa on pitänyt meidät läheisenä tiiminä.”