"Rakensimme majan nuorimman poikamme Rudolfin toiveesta Loviisassa meren ääressä sijaitsevan hirsitalomme sisäpihalle. Käytimme vain purkujätettä ja sisustimme majan kotoa löytyneillä tavaroilla.
Miten elävästi minä muistan poikani pienenä merirosvona kirkumassa ja tepsuttelemassa pitkin pihaa. Sydämeen vähän koskee, kun mietin niitä aikoja, mutta elämä menee eteenpäin ja hyvä niin.
Olemme keksineet tälle paikalle uuden merkityksen. Puumajassa saamme mieheni kanssa olla lapsenmielisiä ja luovia yhdessä.
Minä rakastan istua majassa mieheni kanssa keskellä arkea. Poksautamme kuohuviinin ja herkuttelemme. Ei sen niin ihmeellistä tarvitse olla, että pääsee hetkeksi askareista ja töistä irti.
Maja on keskellä pihaa, vanhaa villiintynyttä puutarhaa, jossa niittykukat ja luonnonvaraiset kasvit saavat kukkia sulassa sovussa perennoiden ja vanhojen ruusu- ja syreenipensaiden kanssa.
Ylhäältä on mukava tähyillä ja katsella omaa pihapiiriä, kasveja, taloa, omien kättemme jälkeä ja moottoripyöriä. Maja on keskellä rinnetonttia, ja majasta näkyy talon yli merelle ja Loviisan Laivasillalle.
Iltaisin on ihana hengähtää hetki kahdestaan ja pohtia maailmanmenoa ja suunnitella tulevaisuutta. Mitä kivaa keksimme ja mitä kaikkea voisimme tehdä, ja milloin näitä unelmia olisi mahdollista toteuttaa!
Toivon, että majassa ei ajateltaisi surullisia asioita. Tämä on iloisuuden ja mahdollisuuksien haavemaailma. Eihän sillä ole väliä toteutuvatko unelmat, tärkeää on, että niitä ylipäätään pohtii. Ehkä jo seuraavana iltana meillä on uudet unelmat.
Puumajassa kuuntelemme musiikin sijaan toisiamme ja omia ajatuksiamme. Kuuntelemme sitä, mitä luonto meille kertoo. Juttelemme ihan kaikesta, pidämme parisuhteen taikaa yllä.
Välillä kaukaa kantautuu veneiden moottorien kaiku. Täällä tulee oltua läsnä itselleen ja toiselle. Huomaamme, miten upeita asioita ympärillä on, kun vain maltamme pysähtyä."
