Venäläisturisti kopistelee sisään uudenkarheassa laskettelupuvussa.
“Hyvää päivää ja tervetuloa!” huikkaa Hannele Törmä, 63, niin kuin jokaiselle tulijalle.
Miehen katse etsii ja löytää vessan oven. Hän tietää pissataukopelin hengen. Vaikka hätä on kova, ei sitä kehtaa rynnätä vain suoraan vessaan. Jotain pientä pitää ostaa. Yleensä ostettavaa on tarjolla heti nenän edessä.
“Is there a shop?” kysyy hämmentynyt turisti.
Hän ei tiedä pölähtäneensä paikkaan, joka ei sijainnistaan huolimatta ole huoltoaseman kahvila. Tämän ravintolan ylivoimaisesti myydyin artikkeli on seisovapöytä, joka tienvarren mainoskyltin mukaan on Nelostien paras. Siksi karkit ja limsat löytyvät jostakin taaempaa.
Hetken päästä mies napsauttaa auki Pepsi Maxin. Tyttöystävä bongaa tiskiltä letut. Hannele myy ne paperilautasella pariskunnan matkaan. Vaikka turisti ei sitä tiennyt, vessaan olisi päässyt ilman ostoksiakin.
– Totta kai! On aikamoista nihilismiä, jos ei ihmisiä päästä vessaan. Aina välillä tulee bussilastillinen puolalaisia pelkästään vessaan, kertoo Kimmo Törmä, 66, Takkatupa-ravintolan toinen omistaja ja Hannelen mies.
TAKKATUPA NÄYTTÄÄ kuppilalta, joka television muutosohjelmassa pantaisiin uusiksi. Ensin saisivat lähteä oranssit paperipöytäliinat, tekoruusut, srilankalaiset rituaalinaamiot, seinien sekalaiset koristelautaset, valon ulos sulkevat paksut verhot, saviset koristekalat ja katonrajassa tilaa tarkkaileva täytetty näätä.
Sitten seisovasta pöydästä karsittaisiin kaikki eripariset ruoat: eihän kaalilaatikon rinnalla voi tarjota sansibarilaista papumuhennosta ja turkkilaista ezme-salaattia. Joku helsinkiläinen huippuravintoloitsija yrittäisi kuoria ajan kotikutoiset kerrostumat pois, pelkistää, etsiä paikan ytimen ja asettaa sen ilmiselvästi esille.
Ja olisi kamalan väärässä.
Pirjo Lilja ihastelee ravintolan katonrajaa kiertäviä posliinilautasia. Hän on pysähtynyt miehensä Harrin kanssa Takkatupaan ensimmäistä kertaa, tienvarren keltaisen kyltin houkuttelemana. Pariskunta on käynyt Ylivieskassa autokaupoilla. Nyt he ajavat kotiin Lahteen.
– Ostimme rouvalle uuden kauppakassin. Lähdimme kotoa aamulla kuudelta. Matkaa tulee yhteensä 900 kilometriä, kertoo Harri.
Kauppakassi on Saksasta tuotu erikoisvarusteltu Mersu, sellainen sporttisempi versio. Pirjo tykkää, että moottorissa on vääntöä ja penkit mukavat.
Harri haarukoi suuhunsa paistettua broileria ja kommentoi Takkatupaa.
– Tällaisissa paikoissa tauko tulee vietettyä parhaiten. Kotiruoka on parempaa kuin teollinen ja pienet paikat persoonallisia. Pitää vain toivoa, että ihmiset osaavat arvostaa.
Harri on ajanut työkseen aiemmin rekkaa ja nähnyt tienvarsien tyhjentyvän.
– Pikkupaikat ovat kuolleet pois, ja hinnat ovat laatuun nähden korkeat. Tarjolla on valmisruokaa, teollista höttöä.
Ruoan testaamisen ohella toinen syy pysähtyä Takkatupaan oli paikan koko.
– Olen parturi-kampaaja ja yrittäjä. Haluan tukea muita pienyrittäjiä, kommentoi Pirjo.
Suoraan Pirjon ja Harrin pöydän yläpuolella on posliinilautaskokoelman helmi: Mikki Hiiri -lautanen Kimmon lapsuudesta. Hän muistaa, miten innostui yhä uudelleen, kun sai lusikoida Mikin esiin puuron alta.
Osa lautasista on vakioasiakkaiden tuomia. He ovat säännöllisiä ohikulkijoita, eivät pihtiputaalaisia.
– Leipämme on sataprosenttisesti tuossa tiessä, vahvistaa Kimmo.
KUN KATSOO Hannelea ja Kimmoa, ei hevin yhdistä heitä ravintolaan, josta heidän uransa alkoi.
Helsingin Tavastia, 1970-luku. Suuret ikäluokat rockmusiikin löytöretkellään, vauhdittajana muutama vuosi aiemmin vapautunut keskiolut. Iskelmä ja disko alakynnessä, vaikkei suomalaisia rockbändejä vielä riittänyt edes kaikkia iltoja täyttämään. Mutta olihan sitä Tasavallan Presidentti, Rauli Badding Somerjoki ja Dave Lindholm.
On vaikea kuvitella aurinkoinen Hannele Tavastian tiskin taakse myymään Amiraali-olutta juopuneille opiskelijanuorille ja Kimmo tuimailmeiseksi portsariksi ovelle.
Toisinaan samoissa työvuoroissa ahersivat sittemmin presidentiksi pyrkinyt Haaviston Pekka ja ministerinä myöhemmin häärinyt Vistbackan Raimo. Kimmo ja Hannele muistavat hyvin myös Hurriganesit, aina asiallisesti käyttäytyneet Remun ja Cissen. Ja sitten Järvisen Albertin. Hänestäkään he eivät halua sanoa mitään pahaa.
– Rauha hänen muistolleen, päättää Kimmo muistelun.
Ensin ravintolatyön piti olla vain keikkahommaa. Molemmat opiskelivat yliopistossa: Hannele radiokemiaa ja Kimmo biotieteitä.
– Ravintolatyössä huomasin, että koeputket ja yksinäisyys eivät ole minua varten. Haluan ihmisiä ympärilleni. Olin myös kunnianhimoinen, ja ravintola-alalla oli töitä tarjolla ja mahdollisuus päästä eteenpäin nopeastikin.
Hannele siirtyi opiskelemaan ravintolahoitajaksi ja Kimmo kaupallista alaa.
Tavastialla he aloittivat myös seurustelun. Aluksi he olivat vain kavereita. Sitten Hannele tarvitsi Kimmon apua seminaariaan varten.
– Muistan, kun Hannele tuli kyselemään minulta genetiikasta. Mutta mietin kyllä, että sinulla oli mielessä jotain muutakin, muistelee Kimmo ja katsoo Hannelea.
HEI, JENGI. Pitäisikö Takkatupa ja sen mahtava henkilökunta aateloida? Tai julistaa autuaaksi? Meidän mielestä pitäisi.
Takkatuvan vieraskirjan viesti on Jenni Vartiaiselta ja bändiltä.
Kimmo ja Hannele ovat ottaneet bändivieraskirjan käyttöön vuonna 2004. Kirja, johon yhtyeet nyt jättävät terveisensä, on seitsemäs. Sen kanteen Kimmo on teipannut kuvan Hurriganesin Roadrunner-levyn kannesta.
Takkatupa on monen yhtyeen vakiopysähdyspaikka. Kirjoituksissa ja piirroksissa esiintyvät esimerkiksi Anna Abreu, Irina, Antti Tuisku, Egotrippi, Maija Vilkkumaa, Kotiteollisuus, Yölintu ja Terveet kädet.
Eniten Takkatuvassa pysähtynyt bändi on oululainen Radiopuhelimet. Heidän kanssaan Hannele päätyi juttelemaan, kun muusikot muistelivat tiskillä, miten se yksi Eric Claptonin teksti menikään.
– Olin sattumalta juuri lukenut runon Kotiseudun Sanomista, jossa se oli jonkun muistovärssynä. Otin siitä heille kopion.
Monet muusikot ovat kasvissyöjiä, ja seisovassapöydässä on aina tarjolla myös kasvisruokaa. Tänään se on Madeiran tomaattikeittoa sekä kasviskuskusta ja uunissa kokonaisena kypsennettyä kukkakaalia.
Muun muassa Elastisen bändissä, Leningrad Cowboysissa ja Sleepy Sleepersissä keikkaileva kosketinsoittaja Okke Komulainen ylistää ravintolaa.
– Etelästä Oulun suuntaan matkatessa suunnistamme aina Takkatuvan kautta. Sielu tuntuu puhdistuvan, kun pääsee ainaisen ABC-ruokavalion sijasta kulinaristisia nautintoja tursuavan Takkatuvan buffetin ääreen.
Bisnesmiehenä Kimmo on juoninut yhtyeille oman tarjouksen. Orkesterit saavat lähtiessään kupongin, jolla saa seuraavalla kerralla poiketessaan ilmaiset lettukahvit.
Hannele tykkää, että muusikot tuovat käydessään tuulahduksen menneisyydestä.
– Tavastialla totuin siihen, että bändit ovat osa elämää.
ULKONA ON on 18 astetta pakkasta. Asiakas hämmästelee tiskillä, että Merikarvialla on tullut yöllä 80 senttiä lunta. Hannelelle muistuu mieleen talvi 25 vuotta sitten, kun lunta satoi niin paljon, että lapset laskivat mäkeä mökin katolta. Silloin Törmät olivat muuttaneet Suomussalmelle pyörittämään Hossan lomakeskusta. He olivat päättäneet lähteä Helsingistä, kun perheeseen syntyi poika, Matti, vuonna 1982.
– Emme halunneet kasvattaa lasta kaupungissa. Ei se ole lapselle hyvä ympäristö kasvaa, sanoo Kimmo.
Kun perhe muutti Hossan kylään, Matti oli kolmevuotias. Hän kulki ravintolassa pöydästä toiseen höpöttelemässä asiakkaille.
– Kuulin erään rouvan ihastelevan, että on se ihanaa, kun nämä syrjäseutujen lapset ovat niin välittömiä. Hän ei tiennyt puhuvansa paljasjalkaisesta helsinkiläisestä, kertoo Kimmo hymyillen.
54:n asukkaan kylä sijaitsi suomineidon vyötäröllä, aivan Venäjän-rajan läheisyydessä. Kimmo ohjeisti asiakkaita retkeilyalueen tuntumassa.
– Tuosta jos eksytte pidemmälle, seuraava isompi taajama on Moskova.
Kimmo järjesti Hossassa suosittuja tansseja. Hän tilasi bussit poimimaan tanssijoita tienvarresta pitkin matkaa. Toinen lähti Kuusamon keskustasta, toinen Ämmänsaaresta. Myös tanssilippu maksettiin jo bussissa.
– 1980-luvun loppu oli sitä huippuaikaa. Cocktailit olivat muodissa, siniset enkelit ja muut. Tarjoilija saattoi saliin mennessään ottaa tarjottimelle tusinan tilaamattomia drinkkejä ja myydä ne siinä matkalla, muistaa Hannele.
Vaikka Törmät saivat lomakeskuksen hurjaan nousuun, se ei riittänyt, kun Suomen yli pyyhkäisi 1990-luvun lama.
– Alkuun näytti, että selviämme ihan hyvin, mutta kiinteistön omistanut yhtiö meni ulkomaisten velkojen vuoksi konkurssiin. Meillä ei ollut rahaa ostaa paikkaa eikä lainaa saanut, muistelee Hannele.
Kymmenen vuoden työn jälkeen Hannelen ja Kimmon piti luopua lomakylästä. Samalla heiltä meni koti, sillä muita työmahdollisuuksia ei alueella ollut.
TAVASTIAN-AJOISTA lähtien Hannelen ja Kimmon haaveissa oli ollut ravintola, joka olisi kokonaan heidän. Takkatupaan he törmäsivät sattumalta. Alun perin työmaaruokalaksi tehdyssä rakennuksessa oli ollut ennen heitä useampi huoltoasemayrittäjä. He kaikki olivat tehneet konkurssin.
Mutta Kimmo ja Hannele halusivat tehdä jotain ihan muuta: oikean ruokaravintolan. Hannele oli jo Hossassa innostunut kokkaamisesta, ja Kimmo oli useilla ulko- ja kotimaanmatkoilla kerännyt ideoita ruokalistaa varten.
– Paikka oli aivan liian pieni ja kamalassa kunnossa. Nukuimme yön yli ja päätimme, että kyllä tästä jotakin saa, kertoo Kimmo.
Ensin piti siivota kunnolla ja sisustaa tila niin, ettei se muistuta huoltoasemaa. Vuosi meni, ennen kuin ohikulkijat ymmärsivät, että Herkkuravintola Takkatuvasta saa ruokaa. Kesti kolme vuotta, ennen kuin seudun juopot saatiin pysymään poissa. Juottolaksi ei haluttu profiloitua.
– Minulle riitti se kymmenen vuotta, kun tappelin työkseni, ensin Tavastialla ja sitten Hossassa. Kyse on myös bisneksestä. Ryyppääminen ja lapsiperheravintola eivät sovi yhteen, miettii Kimmo.
Joka päivä Takkatuvan kylmässä pöydässä on tarjolla 20 erilaista salaattia tai muuta lisäkettä. Lämpimiä ruokia on viisi, tänään kasvisruoan ja broilerin lisäksi gulassia, kuhaa sipulivoikastikkeessa ja makeaksi paistunutta kaalilaatikkoa. Kokkaamisen hoitaa Hannele yhdessä työntekijöiden kanssa.
Monet reseptit ovat tarttuneet mukaan matkoilta. Törmät ovat matkustaneet ahkerasti, ensin Euroopassa, sitten Kilimanjarolle ja Balille asti.
Matkoillaan he eivät arkaile kysyä reseptejä. Yleensä tarjoilijat kertovat ainakin sen, mitä ruoka sisältää.
– Olen maistelemisen kautta oppinut maustamaan. Ja Kimmo auttaa: vähän lisää tuota ja vähemmän tuota.
Niin Takkatuvan seisovaanpöytään päätyi esimerkiksi Sansibarilla syöty papumuhennos. Pariskunta ryhtyi testaamaan, että tältä se suunnilleen maistui. Jotkut reseptit ovat kulkeneet mukana vuosia.
– Kun asuimme vielä Helsingissä, Puistolaan tuli uusi egyptiläinen ravintola. Maistoimme siellä todella hyviä koftia (pyöryköitä). Pyysin reseptin, ja teemme ne edelleen sillä samalla reseptillä.
Jotkut ruoat ovat tulleet Takkatupaan ihmisten mukana. Sellainen on esimerkiksi jälkiruokapöydän ruistosca. Sen opetti Takkatuvassa töissä ollut virolainen tyttö. Herkku tehdään maidossa pehmitetyistä ruisleivän palasista, sokerista, kanelista ja mannaryyneistä uunissa pitkään hauduttamalla.
Kimmo ja Hannele eivät itsekään pihtaa reseptejään. Ohjeen saa jokainen, joka pyytää.
– Juuri eilen eräs vakioasiakas soitti, että on hukannut antamani inkiväärikanan ohjeen. Hän halusi taas kokata sitä, sanoo Hannele nauraen.
NELOSTIEN PARAS seisovapöytä on paljon luvattu.
– Ensimmäisen kymmenen vuoden ajan ajoimme joka vuosi koko Nelostien ja pysähdyimme kaikissa paikoissa. Halusimme varmistaa, että väitteemme on totta. Nyt olemme laiskistuneet, sanoo Hannele.
Kilpailijaseuranta on helpottunut, kun ketjut ovat vahvistuneet ja pienet, riippumattomat paikat kuolleet yksi toisensa jälkeen pois.
– Ei ole enää nähtävää. Kun on nähnyt yhden, on nähnyt kaikki. Ei meillä ole kuin yksi kilpailija. Kyltti vain vaihtuu katolla, toteaa Kimmo.
Tänä lauantaina Takkatuvan ovi käy harvakseltaan. Tammikuussa sulatellaan vielä jouluruokia, eikä vilkkain hiihtosesonki ole vielä alkanut.
– Kevättalven lauantaina täällä voi olla vaikea löytää istumapaikkaa. Huippupäivinä menee 400 ruoka-annosta ja joudumme käännyttämään asiakkaita pois.
Kimmo ja Hannele haaveilevat laajennuksesta. Ravintolan edessä olevan, entisen polttoainekatoksen alle voisi rakentaa lisäsiiven, onhan siinä teräsrunko ja -katto. Pienellä tienvarsipaikalla voi siis mennä hyvinkin?
– Joka vuosi on päästy aina parempaan tulokseen, sanoo Hannele.
Kun Törmät avasivat ravintolan, Hannele pyöritti sitä yksin ja Kimmo auttoi minkä konsulttitöiltään ehti. Nyt vakituisia työntekijöitä on seitsemän.
– Kun aloitimme, pidin kaksi vapaapäivää koko vuoden aikana. Silloin kävimme Tallinnassa. Vuonna 2013 pidin 93 lomapäivää, sanoo Hannele.
Pariskunta on voinut pidentää lomamatkojaan. Pisin on ollut kahdeksan viikkoa. Ensi viikolla Kimmo ja Hannele lähtevät Sri Lankaan yhdeksättä kertaa. Heillä on siellä useita kummilapsia.
– Matkustelu on mahdollista, koska meillä on hienoa väkeä töissä. Pidämme ravintolan kiinni ainoastaan jouluaattona ja joulupäivänä, kertoo Hannele.
Pitenevät lomat eivät tarkoita sitä, että pariskunta olisi asteittain siirtymässä eläkkeelle. Ei ainakaan vielä.
– Tällä hetkellä elämämme pyörii Takkatuvassa, enkä oikein osaa muuta ajatellakaan. Toki kaikki on aina lopulta myynnissä, jos joku tulee ison rahatukun kanssa kysymään, miettii Hannele.
Hannelen ja Kimmon poika Matti on joskus ollut lyhyitä aikoja töissä Takkatuvalla. Ravintolan jatkajaa hänestä silti tuskin tulee.
– Totta kai toivon sitä aina välillä. Mutta hän haluaa kulkea vapaana maailmalla, sanoo Hannele.
Nyt 33-vuotias Matti on matkustanut siitä saakka, kun hän pääsi ylioppilaaksi. Kaksi kertaa hän on liftannut Intiaan asti. Hannele on nähnyt poikansa viimeksi kaksi ja puoli vuotta sitten. Pian he näkevät, kun Matti tulee Indonesiasta Sri Lankaan tervehtimään vanhempiaan.
– Ikävä on mennyt pois jo aikoja sitten. Hän on tehnyt niin kauan niin pitkiä reissuja. Ja pidämme yhteyttä sähköpostilla, kertoo Hannele.
PIHTIPUTAALLA PAKKANEN kiristyy iltapäivän hämärtyessä. Keravalaiset Ari ja Mirja Vieno lopettelevat päivällistään. He ovat ajamassa Ylläkselle hiihtämään ja tapaamaan tytärtään, joka on töissä Snow Villagessa.
Viimeisen 20 vuoden aikana Ari on tehnyt yli sata Lapin-reissua ja pysähtynyt usein Takkatuvassa.
Puhe Tavastiasta kiinnittää Arin huomion. Hänelle muistuu mieleen nuorena tehty kesätyö Hartwallin kuskina. Kesällä 1976 hän kuljetti koreittain olutta Tavastialle.
– Tavastian edessä kadulla oli luukku, josta korit laskettiin luiskaa pitkin yksi kerrallaan alas.
Kimmokin muistaa luukun. Miehet paiskaavat kättä.
Käy ilmi, että tiet ovat ristenneet toisenkin kerran. Mirja muistaa vierailleensa 1980-luvulla Hossan lomakeskuksessa. Hänen mieleensä jäivät erityisesti tanssit.
– Naureskelimme, että tuolla nyt ei varmasti ketään ole perjantai-iltana, mutta paikka oli aivan täynnä!
Olihan se. Tanssijoita oli ainakin kaksi Kimmon keräämää bussilastillista.
Mirjan ja Arin on aika lähteä tienpäälle.
– Kiitos käynnistä ja hyvää matkaa! huikkaa Hannele.
– Koitetaan pysyä ojien välissä, vastaa Ari.
Juttua varten on haastateltu myös Tavastian toimitusjohtajaa Juhani Merimaata.
Katso alta lisää kuvia!
Monipuolisen seisovanpöydän lisäksi ravintolan valtti on häkellyttävän ystävällinen palvelu. Jokaiselle asiakkaalle riittää aikaa.
Pirjo ja Harri Lilja seisovanpöydän äärellä. Gulassi on herkkuani, heti bongasin sen, innostuu Pirjo.
Mirjan ja Arin on aika lähteä tienpäälle.
