Marjukka ja Matti Ratalahden vapaa-ajanviettopaikka on häkellyttävä yhdistelmä vaivattomuutta ja äärimmäistä vaivannäköä. Ensiksi mainittua edustaa rinnetontin piha, joka puskee miehen mittaista horsmaa, hattaramaisia koiranputkipuskia ja muhkeita heinätupsuja. Tässäpä olisi innokkaalle puutarhurille monen kesän mittainen työleiri, mutta Ratalahdet eivät halua moista riesakseen.

– Inhoan sitä, että ruohonleikkuri alkaa heti päristä mökillä viikonloppuna, Matti parahtaa.

Pariskunnalla on parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä omakotitalo puutarhoineen, ja heistä on mukavaa elää mökillä eri tavalla kuin kaupungissa.

On täällä silti vaivaakin nähty, ja paljon. Kaksikerroksinen, mutta vain 36-neliöinen mökki on niin täynnä taiten tehtyjä yksityiskohtia, ettei alkuun tiedä, mihin katsoisi. Samaan aikaan vaikutelma on hillitty ja pelkistetty. Listatkin puuttuvat.

– Nykyään ihmiset laittavat listoja listojen päälle. Itse arvostan pelkistystä. Samalla säästyy aikaa.

Perusmökki tämä ei ole, sen huomaa kaikesta. Matti työskenteli ennen eläköitymistään Lahden Muotoiluinstituutissa muotoilun yliopettajana, ja mökki on hänen suunnittelemansa ja rakentamansa.

Mies visioi rakennuksen olevan kuin kaksi päällekkäin aseteltua konttia. Erikoisuutena on sisäänkäyntiä ympäröivä kaareva, kaitein rajattu terassi. Arkkitehtia perhe tarvitsi vain piirustusten viimeistelyyn. Tämä varoitteli suunnitelman nähtyään sen työläydestä.

– Sanoin, että sen voi jättää huoleksemme, sillä paikalla on kaksi puuseppää, minä ja vävy. Kaareva muoto luo taloon jännitteen, ja ilman sitä kokonaisuus olisi tylsä, Matti kertoo.

Apuna hääri lapsia, lastenlapsia ja kaksi vävyä, joista toinen on myös isännän entinen oppilas. Marjukka muonitti talkooporukan.

Rakennus on päällystetty paanumaisilla, 12 milliä paksuilla laudoilla. Ne sahattiin omalta pihalta kaadetuista haavoista ja suojattiin hautatervalla, joka antaa juuri oikeanlaisen, syvän ruskean värisävyn. Idea verhoilusta syntyi takavuosien Kalifornian-reissuilla, kun Matti silmäili paikallista arkkitehtuuria.

Lattialla on isännän versio Mexico Cityn Antropologisesta museosta. Se syntyi puupalasista, jotka mies kiinnitti vanerin jämäkappaleista tehtyyn alustaan. Hän sahasi palaset vannesahalla tontilta saaduista koivuklapeista, jotka olivat hapettuneet ulkona vesisateessa kesän ajan. Niihin pesinyt katkolaho teki puuhun luonnonkorkkia muistuttavia kuvioita.

Ennen liimausta Matti kuivatteli palasia kotonaan pannuhuoneessa ”kuin piparkakkuja”. Liimatut palaset on lakattu useaan kertaan, saumattu sitten muurauslaastilla ja loppusilaukseksi lakattu uudelleen.

Mökin ovet, pilarit, piiput ja kaiteen päällisen isäntä on päällystänyt vanhasta kattopellistä leikatuilla paloilla. Jokainen ovi on erilainen, koristeellinen ja käytännöllinen.

– Kuvittelen pintoja suunnitellessani itseni vesipisaraksi. Veden pitää valua pintaa pitkin maahan eikä jäädä saumoihin ja rakenteisiin.

Rakennus valmistui edullisesti, sillä rahaa paloi vain 20 000 euroa. Siitäkin neljännes kului lupiin ja viranomaismaksuihin.

Kaikki mahdollinen on kierrätettyä, omasta pihasta kerättyä ja talkoilla tehtyä. Vain kattopellit, ponttilaudasta tehty sisäverhoilu ja muutama muu tarvike ovat kaupan hyllyltä. Lisäksi rakennustarpeet olivat lautoja myöten niin pieniä, ettei niiden siirtelyyn tarvittu traktoreita tai vinssejä. Useimmat kalusteet ja huonekalut ovat Matin tekemiä tai kirpparilöytöjä.

– Mietin aina ekologisuutta, kun suunnittelen tai hankin jotain. Maailma on täynnä tavaraa, ja elinkaaria pitäisi saada pitkitettyä. Sitä paitsi kirpparikierros on vähän niin kuin kalaan lähteminen. Koskaan ei tiedä, mitä tarttuu mukaan, Matti myhäilee.

Materiaalit ovat lisäksi sellaisia, ettei niitä tarvitse maalata ja skrabata parin vuoden välein. Esimerkiksi ulkoseinät pysyvät kunnossa, kun niitä tervaa muutaman kerran vuosisadassa. Terassin kaiteen haapalaudat saavat puolestaan harmaantua rauhassa sateessa ja auringossa. Päällä kiertävä teräskaide odottaa, että se on ruosteesta syvän tummanruskea. Sitten se saa pintaansa ohuen tervakerroksen.

Rakentamiseen on hurahtanut paperisotineen kolmisen vuotta, mutta Matti ei mieti työtuntien määrää.

– Kunhan nyt hommasin hiekkalaatikon itselleni ja läheisille, että olisi tekemistä. Tämä on hauskaa kökkimistä, eikä mitään orjatyötä.

Matti kannustaa muitakin rakentajia luottamaan näkemyksiinsä. Ilmeinen vaihtoehto saattaa lopulta olla haalea kompromissi.