
’’Synnyin Viipurissa, ja ihan alakoululaisena piirtelin työkirjaani luonnoksia. Olin kiinnostunut väreistä ja erilaisista kangastilkuista. Ensimmäisen evakkomatkamme teimme härkävaunussa, joka oli ikkunaton, pimeä vaunu. Toiselle evakkomatkalle jouduin lähtemään yksin. Isäni oli kuollut välirauhan aikana sodan aiheuttamassa onnettomuudessa, ja evakuoinnin alkaessa äitini oli seitsemän kilometrin päässä Viipurissa työssään rautatievirkailijana. Ennen kotoa lähtöä taitoin kimpun sinipunaisia Josikan syreenin oksia porttimme pielestä. Tunsin, etten koskaan enää näe kotiani.
Sotilasjuna kuljetti miehiä rintamalta kotiin, sodassa oli menossa perääntymisvaihe. Juna oli aivan täysi. Mieleeni ovat jääneet muiden evakkolasten vaatteet, ja muistan vieläkin tarkasti värejä ja kangaskuoseja. Minulla oli mukana pieni radio, joka oli pakattu valkoiseen kangassäkkiin. Istuin junan käytävällä radion päällä ja pidin syreeninoksia sylissäni. Vasta junassa aloin itkeä lohduttomasti. Sotilaat katsoivat paheksuen ja sanoivat: iso tyttö ja itkeä vollottaa.
Menin isoisäni luokse Luumäelle 60 kilometrin päähän. Olin ikionnellinen, kun pääsin maalaistaloon, jossa oli paljon kiinnostavia materiaaleja, erilaisia nahkoja ja kankaita. Minulla oli kokoelma vanhoja kangastilkkuja vaneriaskissa, ja sain niitä paljon lisää.
Mukanani oli pari nukkea, joille tein vaatteita. Löysin vintiltä lampaantaljoja, jotka olivat narulla kuivumassa. Taljoilla oli pehmeän näköiset käpälät, ja ajattelin, että saan hienoja turkkeja nukeille. Leikkasin kaikista taljoista paloja, enkä edes ymmärtänyt tehneeni mitään pahaa. Aikuiset ajattelivat, että joku eläin oli käynyt nakertamassa niitä.’’
Ritva Puotila kertoo videolla elämästään ja urastaan
Hyväksy evästeet
YouTuben videosoitin käyttää evästeitä. Hyväksy evästeet katsoaksesi videon.
