Tehohoitaja ja kirjailija Patricia Bertényi löysi luontokuvauksesta keinon jaksaa raskasta työtä: ”Kestän omaisten surun ja ahdistuksen, koska olen hyvässä kunnossa”
Luontokuvaus nollaa tehohoitaja ja kirjailija Patricia Bertényin työpaineet: ”Luonnossa kehoni muistuttaa minulle, että kaikki on hyvin.”
Kun isäni kuoli vuonna 2018, koko perheeni tukeutui minuun, koska olen tehohoitaja. Hoidin perunkirjoitusselvitystä, ja se tuntui niin raskaalta, että tarvitsin tauon kaikesta. Silloin muistin, että minulla on kamera.
Lähdin aamulla Ruissaloon ulkoilemaan koirien ja kameran kanssa. Hengittelin havumetsän tuoksua syvälle keuhkoihin samalla kun kuvasin peuroja, lintuja ja kettuja. Olin hetken irti surusta, väsymyksestä ja työpaikastani.
”Joskus mietin työpäivän aikana, että huomenna olen taas meren rannalla. En jaksaisi tehohoitajan työtä, jos en pääsisi luontoon kuvaamaan.”
Työskentelen teho-osaston sairaanhoitajana ja kirjailijana. Olen tottunut 22-vuotisen urani aikana hoitamaan sekä potilaita että omaisia. Monet kohtaamiset jäävät mieleen, vaikka olisi kuinka kokenut. Jos eivät jäisi, inhimillisyys olisi katoamassa.
Potilaiden omaiset kokevat lyhyessä ajassa surua ja ahdistusta mutta myös onnea. Autan heitä kohtaamaan tragedioita ja kannattelen heitä. Kestän sen, koska tragediat eivät ole omiani.
Kestän työtäni myös, koska pidän huolta itsestäni. Minulla on hyvä fyysinen kunto ja tiedän, että luonnossa käveleminen ja kuvaaminen rauhoittavat minua. Joskus mietin työpäivän aikana, että huomenna olen taas meren rannalla. En jaksaisi tehohoitajan työtä, jos en pääsisi luontoon kuvaamaan.
Jo se, että mietin valokuvaamista ja ulkoilua, tuo kehooni syvän rauhan.
Ulkoilen aina dalmatialaiskoirani Abbyn kanssa. Pakkaan Abbyn autoon, ja ajamme vartin matkan Ruissaloon. Loppumatkasta Abby laulaa takapenkillä, koska on niin innoissaan.
Kun pääsemme perille, kiinnitän Abbyn remmin reppuun ja lähdemme kävelemään kohti hiekkarantaa.
Parasta on ulkoilla kevätaamuisin. Kun kävelemme kohti rantaa, hiekka rahisee jalkojen alla ja aurinko nousee. Vasen poski alkaa lämmetä ensin, ja nenänpää tuntuu vielä kylmä. Alan miettiä kameran suljinaikoja.
Kun toukokuussa tiirat ilmestyvät lentämään pään yläpuolelle, tunnen, että palaset asettuvat kohdilleen.
”Valokuvaaminen auttaa minua järjestelemään ajatuksia ja kohtaamaan itseni vaikeiden hetkien jälkeen. Se on myös opettanut näkemään kauneutta ympärilläni.”
Luonnossa kuvatessa kehoni asettuu tilaan, joka muistuttaa minulle: kaikki on nyt hyvin. Tunnen, että kehoni on vahva, kun jaksan kannatella kameraa. Jalkani tuntuvat voimakkailta, kun kiipeän kallioille, jotka ovat olleet paikoillaan miljoonia vuosia.
Paras otokseni on kuva kahdesta tiirasta kiistelemässä. Kuva on tarkka, suljinaika ja valotus ovat täydellisiä.
Olen panostanut kuvauslaitteisiin vuosien aikana 10 000 euroa. Kuvaaminen ei silti edellytä kallista laitteistoa vaan kännykälläkin voi saada tosi hyviä kuvia.
Valokuvaaminen auttaa minua järjestelemään ajatuksia ja kohtaamaan itseni vaikeiden hetkien jälkeen. Se on myös opettanut näkemään kauneutta ympärilläni.
Kuvatessa kiinnitän vuodenaikoihin ja luontoon huomiota eri tavalla. Olisi hirveää havahtua siihen, että onko nyt jo huhtikuu. Luonnossa asiat käyvät maltillisesti, ja lisääntyvän valon määrän huomaa vähitellen.
Kuvani päätyvät joko Instagram-tililleni tai teho-osaston diginäytöille. Osastollamme on muutamakin luontokuvaaja, ja pidämme vaihtuvaa näyttelyä kuvistamme. Ehkä kuvien katsoja saa edes sekunneiksi kiinni muustakin kuin murheesta, surusta tai pelosta.
Töissä näen, miten hyvä voidaan ottaa pois yhtäkkiä. Luontokuvaaminen muistuttaa, miten tärkeää on tarttua pieniin hyviin hetkiin.”
Patricia Bertényin Osasto C-sarjan Rikoksista pahin -kirja ilmestyi helmikuussa 2025.
Juttua muokattu 12.3.2025: korjattu kirjan ilmestymisajankohta.
