Vähän liian iso talo toi sekä stressin että onnea – vammaisen lapsen syntymän jälkeen Sofia ja Sampo löysivät hyvän arjen turkulaisesta omakotitalosta

Ensimmäisen kesän uudessa kodissaan Tawastin perhe nukkui yhdessä yläkerrassa. Sofia Tawast kuunteli sateen ropinaa peltikattoon ja mietti. Miten me voimme olla näin onnekkaita?

”Joka aamu tuntui jouluaatolta. Nykyäänkin joskus ihmettelen, että miten meillä on näin ihana koti.”

Sofian, Sampo Tawastin sekä 7- ja 3-vuotiaiden lasten koti on 1950-luvulla rakennettu omakotitalo vehreällä ja rauhallisella alueella Turussa.

”On ihmeellistä, että meiltä pääsee vartissa jokirantaan ja ympärillä on hirveästi elämää, ja samalla tuntuu, että asumme landella”, Sampo sanoo.

Perheen entinen koti oli kerrostalokolmio Helsingin kantakaupungissa. Esikoisen syntymä laukaisi pohdinnan sekä asuinpaikasta että siitä, mitä perhe elämältä haluaa.

Esikoinen on vammainen. Pari vuotta syntymän jälkeen selvisi, että hänellä on enemmän kromosomeja kuin ihmisillä yleensä.

”Kun hän ei kehittynyt tyypilliseen tahtiin, päädyin pohtimaan normeja ja sitä, minkälaista on hyvä, onnellinen elämä”, Sofia kertoo.

Esikoisen myötä tahti pakostakin hidastui. Hoivatyötä oli sen verran paljon, että Sofia ei jaksanut enää painaa entiseen tapaan.

Esiin pullahti ajatus muutosta Turkuun, Sofian vanhaan kotikaupunkiin ja Sampon entiseen opiskelukaupunkiin. Tuntui poskettomalta, millaisen kodin sieltä saisi Helsingin-kolmion hinnalla.

”Minulla oli romantisoitu ajatus, että Turussa on hitaampi tahti ja rennompia ihmisiä. Siellä osaisin itsekin keskittyä hetkeen. Keväällä 2022 muutimme Turkuun – ja se kaikki piti paikkansa”, Sofia sanoo.

Esikoisen myötä Sofia alkoi kyseenalaistaa sitä, miten tehokkuutta ihannoivassa kulttuurissamme ajatellaan, että lepo pitää ansaita. Hän on opetellut sanomaan, kun haluaa levätä.

Päiväunet joka päivä

Sofia on vapaa toimittaja ja somevaikuttaja, jonka kirja Suuri valhe vammaisuudesta on juuri ilmestynyt. Sen hän on kirjoittanut yhdessä vammaisaktivisti Riikka Leinosen kanssa.

Tawastien arjessa esikoisen vammaisuus näkyy vaikka siten, että ennakointi on tärkeää ja siirtymiin pitää varata aikaa. Meluisat paikat saattavat ahdistaa esikoista.

”Mutta ei meillä ole erikseen yhtä vammaista lasta, jonka tarpeet määrittelevät, miten perhe toimii. Kaikilla perheessämme on omanlaisensa tarpeet, ja puhumme nykyään paljon kyvykkyydestä. Olemme kaikki hidastaneet miettimään sitä, mitä itse kunakin päivänä tarvitsee, tai mitä jaksaa ja huvittaa tehdä”, Sofia sanoo.

Jossain kohtaa vanhemmuuttaan hän suri sitä, ettei kotoa löydy Instagram-kuvan näköisiä pääsiäisaskarteluja. Sittemmin Sofia on luopunut mielikuvista, miten arjen tai juhlapyhien pitäisi mennä.

Tilalle on tullut uutta. Viime pääsiäisenä esikoinen ei halunnut pukeutua virpomisreissulle noidaksi, mutta suurena dinosaurusfanina väritti varpaansa vihreiksi.

Elämää pyritään elämään siten, että jokainen päivä on mukava. Aikuisille se tarkoittaa vaikkapa sopivasti töitä, sopivasti rentoutumista – ja Sofialle päivittäisiä päiväunia.

Jos esikoinen sanoo haluavansa olla päiväkodin jälkeen kotona, sitä pyritään kunnioittamaan. Jos kuopus tahtoo kirjastoon tai uimahalliin, miksipä sinne ei voisi lähteä.

”Meillä kalenterit ovat yleensä aika tyhjiä, ja se on ihanaa. Saamme elää jaksamisen mukaan, kaikkea päätetä etukäteen. On kauhea ajatus, että pitäisi sopia lounas kuuden viikon päähän.”

”Rahallisesti koti on se asia, johon panostamme. Emme lähde perheenä kylpylälomalle tai ulkomaille, vaan maksamme asuntolainaa ja olemme kotona. Se on iso valinta elämäntyylissä”, Sofia sanoo.

Lisätila toi onnea

200-neliöinen talo on perheelle vähän liian suuri, mutta toisaalta kaikki huoneet ovat käytössä.

”Tuo onnea, kun pyykkejä ei tarvitse enää kuivattaa olohuoneessa. Tila on ihmeellinen asia”, Sofia sanoo.

Lisätilan kylkiäisenä on tullut omakotitalon omistamisen stressi.

”Pelkään jatkuvasti, että jossain hana valuu vettä puoli vuotta ja talo halkeaa kahtia. Onneksi Turussa asuva siskoni on omakotitalo-sensei. Kyselen häneltä, miksi kuuluu tuollainen ääni tai onko tällainen haju normaali”, Sofia kertoo.

200-neliöinen talo on perheelle vähän iso. Toisaalta tilaa tarvitaan siihenkin, kun vanhemmat tekevät työt pitkälti kotona. ”Lapsilla on erikseen nukkari ja leikkihuone, mikä on vähän överiä. Mutta tila helpottaa arkea ja kaaoksen hallintaa”, Sofia sanoo.

Sofia sanoo, että heillä on usein aika sotkuista, mutta se ei ole syy olla kutsumatta ihmisiä kotiin. ”Minusta on luottamuksen osoitus, jos menen jonkun kotiin ja siellä on sotkuista.”

Alkuun esikoisen pärjääminen portaissa mietitytti, mutta hän oppi kulkemaan niissä.

”Esikoisen kautta olen alkanut hahmottaa paremmin myös muiden tarpeita. Maailma on monella tapaa vähän puutteellinen”, Sampo jatkaa.

Suomen talokanta on esteellistä, ja väestön ikääntyessä se on ongelma, Sofia sanoo. Häntä hävetti, kun sähköpyörätuolilla kulkeva ystävä joutui heille tullessaan käyttämään lastenrattaille tarkoitettua jyrkkää ramppia.

Kodista on pyritty tekemään sellainen, että siellä on kiva olla. Tiloja mietitään käyttö, ei ulkonäkö edellä. Esimerkiksi olohuoneessa on paljon tyhjää tilaa, jotta siellä mahtuu diskoamaan.

”Lasten nukkarissa oli aluksi sievästi sängyt omilla seinustoillaan, mutta nyt vain yksi patja. Se näyttää vähän ryönäiseltä, mutta on kivempi lukea lapsille yhdessä isossa kasassa”, Sofia kertoo.

Nurmikolle ajetaan hippapolut

Talon pihasta on tullut kaikille tärkeä. Ensimmäisenä kesänä laitettiin yksi kukkapenkki, toisena perunapenkki ja kolmantena perennat ja maissit.

Nurmikko saa rehottaa, mutta Sofia leikkaa siihen polut, joita pitkin lapset juoksevat hippaa.

Yksi läntti pihasta on kahden ystävän viljelypalsta. He käyvät kuopsuttamassa palstaa omaan tahtiinsa, joskus syövät yhdessä talonväen kanssa.

Perhe on rakentanut kaveriporukkaa, jonka kanssa arki tuntuu samalta kuin lapsena: ovikelloa voi soittaa milloin vain.

Sofiasta sanoo, että monet hänen ikäisensä kaipaavat yhteisöllisyyttä ja haluaisivat sen hyvät puolet, mutta eivät ole valmiita sitoutumaan siihen, mitä yhteisöllisyys vaatii.

”Yhteisöllisyyteen kuuluu jeesaaminen silloin, kun ihmiset sitä tarvitsevat. Ei ole yhteisöllisyyttä, että tavataan kerran kuukaudessa brunssilla.”

On ihanaa, että isoon taloon mahtuu kutsumaan ihmisiä ja järjestämään synttäreitä, festarietkoja ja halloween-juhlia.

”Yritämme, että juhlissamme eivät tapaisi aina samat ihmiset, vaan myös toisilleen uusilla ihmisillä olisi mahdollisuus tutustua toisiinsa. Kyllästyttää ajatus, että kaverit olisivat omaisuutta, jota ei jaeta”, Sampo sanoo.

Sampo kertoo, että esikoinen kaipaa usein omaa tilaa. Silloin hänelle annetaan sitä – ja samaa pyritään noudattamaan myös muiden ihmisten kanssa.

”Vaikka meillä olisi joku kylässä, pyrimme pitämään yllä mökkimoodia: ihmiset saavat olla ja mennä aikataulujensa mukaan.”

Iso piha on 7- ja 3-vuotiaiden lasten suosikkipaikkoja kotona. Siellä leikitään merirosvoja, rakennetaan esteratoja, autellaan vanhempia puutarhahommissa ja syödään jäätelöä.

Ennen omaa pihaa Sofia ei ollut lainkaan puutarhanlaittaja. Hän aloitti pihahommat pienesti ja rennosti. Viime kesänä jo syötiin koko elokuu lounaaksi oman pihan perunoita.

Tehdäänkö tästä kommuuni?

Kun lapset jonain päivänä muuttavat pois kotoa, on neliöitä reilusti kahdelle ihmiselle. Sofia ja Sampo ovat jo miettineet, että yläkerran saisi muokattua omaksi tilakseen. Ehkä sinne voisivat muuttaa ystävät tai Sofian äiti puolisoineen.

”Meillä on tiluksia, neliöitä ja hyviä ihmisiä ympärillä. Voimme tehdä mitä haluamme, koska meillä ei ole valmista käsikirjoitusta, että asumme ydinperheenä tässä, ja sitten hankitaan mökki, vene ja päältäajettava ruohonleikkuri”, Sofia sanoo.

Ihmissuhteet ja ystävien välinen hoiva ovat tarjonneet Tawasteille iloa ja vapautta.

”Olen huomannut, että pienikin kapina tehokkuusihanteita vastaan lisää onnellisuutta nopeasti. Työssäni tuon esiin yhteiskunnan ongelmia ja asioiden monimutkaisuutta. Niiden rinnalla koti on meille turvapesä ja paikka unelmille.”