”Tavaraa lähti yli kolme peräkärryllistä” – karsimisurakka mullisti Henrikan suhteen tavaraan

”Kiinnostuin karsimisesta viisi vuotta sitten. Sitä ennen ehdin ottaa tavaraa vastaan isovanhemmilta, vanhemmilta ja tutuilta, koska ajattelin, että kyllähän meillä tilaa riittää.

Tulen perheestä, jossa pidetään kynsin hampain kiinni tavaroista ja niihin on saatettu luoda vahva tunneside. Elin itsekin niin, ja siksi luopumisen opettelu oli aluksi todella tuskallista.

Kaikki muuttui, kun tulin parisen vuotta sitten raskaaksi. Ihan ensimmäiseksi laitoin stopin kotiin tulvivalle tavaravirralle. Se tarkoitti, että kieltäydyin kaikesta, mitä lapselle haluttiin lahjoittaa.

Tuntui, että tavaraa tarjottiin joka puolelta, mutta mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä helpompi minun oli pitää kiinni rajoistani ilman omantunnontuskia. Tiesin, että kuormittuisin joutuessani käymään lahjoituksia läpi miettien, mikä voisi olla tarpeellista joskus tulevaisuudessa.

Rajani vahvistuivat entisestään lapsen synnyttyä. Kirjoitin nimiäiskutsuun, että lahjan sijaan lapselle voisi antaa muistamisen tilille. Mielestäni on itsekästä odottaa, että kiireisen lapsiarjen keskellä ottaisin kaiken tarjotun tavaran vastaan vain, jotta lahjan antajalle tulisi hyvä mieli.

Kaikki läheiset eivät pystyneet hyväksymään sitä, etten halua lapsen saavan lahjaa kuin jouluna ja syntymäpäivänä. Eräs ihmissuhdekin katkesi päätöksen vuoksi.

Totta kai tekee tiukkaa luopua ihmisistä, mutta olo oli kevyempi, kun ristiriita poistui. En halua elämään ihmissuhteita, joissa rajojani ei kunnioiteta.

Suuri raivaus kotona alkoi, kun vauvani oli viisi kuukautta vanha. Oli kesä ja puolisoni oli lomalla, joten pystyin ottamaan aikaa karsimiselle. Yksi tärkeä syy oli se, että halusin tehdä kotiimme tilaa lapselle.

Aloitin pihallamme olevasta kesähuoneesta, joka oli täynnä tavaraa. Motivaatio projektiin syntyi ajatuksesta, että voimme seuraavana kesänä retkeillä ja yöpyä siellä. Huone oli täynnä tavaraa sängyn rungosta kirjoituspöytään ja kirjoihin, mutta luovuin lähes kaikesta.

Kysyin itseltäni kunkin tavaran kohdalla, edustaako se sitä, kuka olen tänä päivänä. Etenkin perintöjen kohdalla olen miettinyt, että tavarat ovat olleet tärkeitä jollekin toiselle, mutta se ei tarkoita, että minun täytyisi pitää niistä huolta. Muistot säilyvät ilman tavaroitakin.

Tavaraa lähti valtavasti: kaksi peräkärryllistä kaatopaikalle, yksi Konttiin sekä kassi- ja säkkikaupalla vaatteita ja kenkiä lahjoitukseen. Olimme asuneet puolisoni kanssa kaksin 130 neliön omakotitalossa ja meille oli ehtinyt kertyä kaikenlaista. Karsin esimerkiksi vanhoja koulukirjoja, koriste-esineitä, kirjoja, huonekaluja, perintöryijyjä, tauluja, peilejä ja kuvia.

Puolisolle pehmoleluista luopuminen oli vaikea paikka, mutta puhuimme siitä, että lapsi on jo saanut paljon uusia pehmoleluja ja että tulevaisuudessa hän saisi valita itse omat suosikkipehmonsa.

Karsimisen tavoite onnistui, sillä sain kotiin tyhjää tilaa lasta varten. Toisesta varastona toimineesta huoneesta tuli lastenhuone, ja siellä on lähes tyhjä piironki, johon voi pikkuhiljaa kertyä vaatteita. Olohuoneessamme taas on matala vitriinikaappi, joka oli täynnä astioita. Tyhjensin sen, ja nyt se odottaa lapsen leluja.

Lahjoitin paljon priimakuntoista tavaraa. Kirpaisee ajatella, kuinka paljon ne olivat maksaneet, mutten halua käyttää aikaa myymiseen. Kaikki tavara, jota karsin, on joskus ollut rahaa, ja se raha on ollut aikaa. Siksi en halua kuluttaa karsimiini tavaroihin enää enempää aikaa.

Annoin esimerkiksi pois korkokenkiä, joita rakastan. Raskauden jälkeen ne eivät enää mahtuneet jalkoihini. Niistä luopuminen onkin yksi hyvinvointiteko itselleni: olisin kuitenkin kivusta huolimatta käyttänyt liian ahtaita kenkiä. Samalla luopuminen liittyy vanhemmuuden ristiriitaan, kun uusi minä tulee vanhan tilalle.

Tavaroista luopuminen on itsensä hoivaamista. Synnytyksen jälkeen sen merkitys on korostunut ja näkyy esimerkiksi siinä, mitä syön. Kun pidän huolta jaksamisestani, on helpompaa vetää rajoja tavaroiden suhteen.”