Avotakka

Tamara Aladinin 1960-luvun maljakot hurmaavat taas – niiden satumaisuuden voittaa vain lasitaiteilijan oma elämäntarina



Tamara Aladinin 1960-luvun maljakot hurmaavat taas – niiden satumaisuuden voittaa vain lasitaiteilijan oma elämäntarina

Muotoilija Tamara Aladin suunnitteli Riihimäen Lasille monet sen suosituimmista maljakoista, kuten Kleopatran, Tornadon ja Carmenin. On aika kertoa, miten maljakot syntyivät – ja millainen mystikseksi ja salaperäiseksi kuvaillun Aladin oma elämä on ollut.
Teksti Kari-Otso Nevaluoma
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Mystinen, salaperäinen. Sellaiseksi Tamara Aladinia, 87, usein kuvaillaan. Noita sanoja käyttää jopa Andy McConnell suuressa kirjassaan 20th-century Glass, joka esittelee tuhdin joukon 1900-luvun merkittävimpiä lasimuotoilijoita.

Aladin on suhtautunut luonnehdintaan hieman huvittuneesti, sillä omasta mielestään hän ei ole koskaan kadonnut mihinkään. Lasimuotoilun jätettyään hän on asunut Haminassa ja keskittynyt hevosten ja puutarhan hoitoon. Hän asuu yhä talossa, jossa on viihtynyt vuosikymmenet.

Kodin sisustus voisi olla 1800-luvun Pietarista. Tummanruskeiksi maalatut, kodikkaasti narisevat lankkulattiat kannattelevat itämaisia mattoja, mahonkiviilutettuja myöhäisempirekalusteita ja isoa flyygeliä, joka odottaa ikuisesti pianonvirittäjää. Kalusteet ovat peräisin Aladinin lapsuudenkodista, läheisestä Poitsilan kartanosta.

Ensimmäiset Tornado-maljakot tulivat myyntiin vuonna 1972.

Kuin historiallisesta romaanista

Koulutyttönä Tamara Aladin olisi saanut paremman numeron kuvaamataidosta, jos hän olisi jaksanut piirtää tunnista toiseen jääkukkia, mutta hän halusi ratsastaa ja löytää tutkimattomia polkuja. Poikien kanssakin piti nahistella, mistä seurasi ainoastaan toistuvia jälki-istuntoja. Ei ollut helppoa tulla varakkaasta perheestä, olla ortodoksi ja venäjänkielinen. Tietysti pikkukaupungissa kaikki tunsivat hänen taustansa, eikä siinä ollutkaan mitään salattavaa.

Tamaran isoisä Konstantin tuli Suomeen Venäjältä Jaroslavlista sen jälkeen, kun maaorjuus oli lakkautettu vuonna 1861, ja asettui Haminaan. Haminassa toimi jo samalta seudulta kotoisin ollut kauppias Vasiljev, joka otti pojan suojatikseen. Varattomasta nuorukaisesta varttui vähitellen sahanomistaja ja kauppaneuvos, samoin hänen pojastaan. Raatihuoneen viereen nousi menestyksen merkiksi kaupunkipalatsi 1880-luvulla.

Kun Tamara oli oppikoulun kuudennella luokalla, äiti Stella otti tyttärensä koulusta ja pani vähäksi aikaa Arabian tehtaalle harjoittelemaan. Seuraavana keväänä äiti lähetti hakupaperit Taideteolliseen oppilaitokseen ja Tamaran niiden perässä. Tamara läpäisi karsintakurssin ja päätti silloin, että suorittaa nämä opinnot kunnialla loppuun. Piirtämistaidossa ei ollut mitään vikaa, jälki oli kiitettävää.

Carmen-sarjan esineet on suunniteltu vuonna 1970. Pullo toimii toisinpäin käännettynä kynttilänjalkana.

Valmistumisen jälkeen Aladin pääsi töihin tuttuun Arabiaan. Hän viihtyi siellä mutta jätti pian savipölyn ja dreijat, kun kuuli, että Aero haki Moskovan-reitille venäjäntaitoisia lentoemäntiä. Houkutus päästä matkustamaan kasvoi liian suureksi. Aladin muistelee, että Aeron karsintakurssi oli paljon kovempi kuin se, jonka Ateneum järjesti, eikä työkään ollut helpoimmasta päästä. Aladin toimi yhdessä vaiheessa radiopuhelimen hoitajana ohjaamossa ja tulkkasi kaikki keskustelut lentäjien ja lennonjohdon kanssa.

Kerran Tamara Aladinin ystävä ihmetteli, miksi naisille ei tehdä omia, pieniä ja siroja, konjakkilaseja. Sitten hän kehotti Tamaraa luonnostelemaan sopivan. Tämä innostui, piirsi vähän muutakin ja kävi näyttäytymässä Riihimäen Lasin konttorissa Helsingin Makkaratalossa. Siellä piirrokset luvattiin lähettää arvioitaviksi Riihimäelle, ja pian tehtaalta tuli lämmin kutsu saapua keskustelemaan. Kohta Aladin piteli kädessään elämänsä merkittävintä työsopimusta. Lasin tekemisestä hän ei tiennyt siinä vaiheessa mitään.

Aladin aloitti työn Riihimäen Lasin suunnittelijana vuonna 1959, mutta tutustuminen lasin valmistustekniikkoihin ja tuotantoprosesseihin vei muutaman vuoden. Mallistoon kuului tuohon aikaan runsaasti häntä kokeneempien kollegojen Helena Tynellin ja Nanny Stillin lasistoja ja maljakoita.

Kuudes huhtikuuta vuonna 1965 Riihimäen Sanomat jo arvioi, että taiteilija on ohittanut kokeilun vuodet ja että hänen tuotannossaan on selkeytymässä selvä naturalistinen linja: ”Tamara Aladinin mielikuvitusmaailma on rikas, ja hänen perinnöllisen intelligenssinsä ilmaukset ovat parhaiten tulleet esille erilaisissa käyttölasi- ja pikaristosarjoissa.”

Kleopatra-sarjaa valmistettiin vuosina 1970–76.

Sinisen moskeijan lumoissa

Lasistojen ohella Tamara Aladin teki kymmenittäin maljakoita ja kannuja. Yhteen sarjaan saattoi kuulua jopa 15 osaa tuhkakupista salaattikulhoon ja pullosta kynttilänjalkaan. Maljakot ja kannut tehtiin muottiin puhaltamalla, ja käsityön osuus jäi hyvin pieneksi, lähinnä maljakoiden kaulan taivuttamiseksi tai kahvojen kiinnittämiseksi kaatimiin.

Koska vienti alkoi vetää varsinkin Länsi-Saksaan ja Iso-Britanniaan, Aladin, Helena Tynell ja Nanny Still tuottivat taukoamatta uusia mallistoja. Yhteistyötä he eivät kuitenkaan tehneet, vaan jokainen suunnitteli itsenäisesti.

Aladin keskittyi vientimallistoihin, ja tahti oli niin kova, että hänestä on mahdotonta sanoa, mikä ajatus tai virike on innoittanut jonkin esineen tekemiseen. Hän ei edes tarkalleen muista, mitä kaikkea teki noina vuosina.

Koralli-sarjan (1975) maljat ja maljakot ovat opaalilasia.

Yksi poikkeus on 1975 julkistettu Koralli-sarja, jossa opaalilasiin on yhdistetty sinisenä näkyvää kobolttia ja vihreänä näkyvää kromia. Se syntyi, kun Aladin hurmaantui Turkissa Istanbulin Sinisen moskeijan ja muiden historiallisten rakennusten värikirjosta ja halusi välittää vaikutelman kotimaassa. Maljakko oli erittäin huokea valmistaa, mitä pidettiin etuna Riihimäellä.

Kehrä-maljakoita on valmistettu vuosina 1968–76. Vasemmalla Safari-sarjan maljakot ja oikealla Amuletti-pullo. Kuva Bukowskis.

Yölliset ideat

Suunnittelijan työ oli varsin vapaata. Tamara Aladin ei istunut suunnittelukokouksissa vaan sen sijaan poikkesi koska tahansa myynti- tai vientipäälliköiden luona utelemassa, mitä mieltä he olivat tästä tai tuosta lasista. Teknisissä ongelmissa auttoivat tehtaan kokeneet työntekijät.

Vasemmalla Presto-maljakko vuosilta 1968–74, oikealla Rondella vuosilta 1968–72. Kuva Hagelstam.

Käytännössä Aladinin oltavat eivät olleet aivan niin vapaat. Kun saksalaiset myyntiedustajat tulivat Riihimäelle, he esittivät joka kerta tukuittain toivomuksia. Tapaamiset venyivät usein pikkutunneille. Parhaat ideat syntyivät silloin, kun viralliset kokoukset oli pidetty, illalliset nautittu ja tanssit tanssittu. Yömyssyjen äärellä, pikkutunneilla jutellessa ideat pursusivat, ja Aladin saattoi ryhtyä tekemään nopeasti luonnoksia niiden pohjalta. Aamulla hän näytti luonnokset ja kysyi, tätäkö tarkoititte. Saksalaiset odottivat suunnittelijoilta jotain, jota he kutsuivat Scandinavian Designiksi, ja heidän mielestään Riihimäen tuotanto osui tyylin ytimeen.

Aladinista kyllä tuntui, että tehdas teki monta kertaa vain keskieurooppalaista kitsiä. Taidelasia saksalaisille ei tehty, eikä Aladin halunnut signeeraustaan useimpiin malleihin. Parhaimpina taidelaseinaan hän pitää Kajo-maljoja vuodelta 1965, joita tehtiin vain pieni erä. Uudet vientimaljakot esiteltiin joko Frankfurtin kevät- tai syysmessuilla. Jotkin sarjat myivät niin hyvin, että niitä alettiin myydä myös Suomessa.

Kajo on ollut tuotannossa vuosina 1966–1968, ja se on hiottua kristallia. Kuva Bukowskis.

Monimuotoisuutensa lisäksi Riihimäen tuotanto tunnettiin värikkyydestään. Vuoden 1972 myyntiluettelossa virallisia värejä ovat keltainen, ceriumkeltainen, meripihka, neodyymivioletti, mazariininsininen, kastanjanruskea, kirkas, sininen ja oliivi sekä vientimarkkinoilla hyvin suosittu rubiini. Sävyjä oli vielä huomattavasti enemmän.

Jos värien nimitykset kuulostavat oudoilta, ovat maljakoiden ja lasistojen nimet pelkkää taikaa. Aladin sanoutuu kuitenkin mielellään irti Carmeneista, Kleopatroista, Amuleteista ja Taalareista, koska hän jätti nimeämisen ilon muiden harteille.

Hurricane-taidelasia on valmistettu vuosina 1972–73. Kuva Bukowskis. Lasitaiteilija Tamara Aladin on nykyisin 87-vuotias ja asuu Haminassa.

Elämä omalle radalle

Tamara Aladinin aika Riihimäellä päättyi 1976. Riihimäen Lasi oli joutunut syöksykierteeseen, useastakin syystä. Vienti oli pettänyt, kun lasin hintaa oli pitänyt korottaa, ja vuonna 1973 iskenyt energiakriisi oli pakottanut korottamaan hintoja entisestään. Pahin isku taisi olla Suomen kauppasopimus EEC:n kanssa, minkä jälkeen maahan tulvi halpaa ulkomaista lasia. Puristelasin tekeminen päättyi 1975, ja seuraavana vuonna loppui suupuhallus eli taidelasin tuotanto.

Työ Riihimäellä oli kuitenkin Aladinin mukaan loppuun saakka ihanaa. Enimmäkseen hän sai tehdä vain sitä, mistä itse piti. Aladin solmikin Riihimäen Lasin kanssa sopimuksen, jonka mukaan hän olisi voinut jatkaa suunnittelua vielä vuoden 1976 jälkeen, mutta siitä ei tullut mitään. Olosuhteet olivat muuttuneet täysin.

Elämä alkoi kulkea omaa rataansa. Siitä pitivät huolen hevoset, sukutalo ja talon ympärille levittäytyvä ihana puutarha.

Riihimäen Lasin vaiheet

  • Riihimäen lasitehtaan perustivat Mikko Aadolf Kolehmainen ja Adolf Paavali Kolehmainen. Ensimmäiset esineet puhallettiin 26. heinäkuuta vuonna 1910.
  • Aluksi tuotanto sisälsi viini- ja viinapulloja, vesi- ja maitopulloja, hiottua kristallia, maljakoita ja lasistoja. Riihimäki oli erittäin merkittävä puristelasin valmistaja.
  • Ensimmäiset puoliautomaattiset puhalluskoneet saatiin vuonna 1919.
  • 1920-lukuun mennessä Riihimäki oli Suomen suurin lasitehdas ja lasimuotoilun edelläkävijä. Valaistuslasin valmistus keskitettiin vuonna 1927 ostettuun Kauklahden lasitehtaaseen.
  • Vuonna 1928 järjestettiin suunnittelukilpailu, jonka voitti Henry Ericsson. Hänen lisäkseen Riihimäelle muotoilivat Tyra Lundgren, Eva Gyldén, Arttu Brummer, Gunnel Nyman, Yrjö Rosola ja Antti Salmenlinna.
  • Tehdas nykyaikaistettiin vuosina 1935–36.
  • Nimi muutettiin Riihimäen Lasi Oy:ksi vuonna 1937.
  • Ikkunalasin valmistus alkoi vuonna 1939.
  • Vuonna 1949 järjestettiin Pohjoismainen lasinsuunnittelukilpailu, jonka perusteella palkattiin muotoilijaksi Nanny Still.
  • Kauklahden tehdas suljettiin vuonna 1952.
  • Sakari Pykälä (1926–96) toimi muotoilijana vuosina 1954–55.
  • Tamara Aladin (s. 1932) aloitti vuonna 1959.
  • Iittalan lasitehdas ja Riihimäki solmivat vuonna 1963 sopimuksen, jonka mukaisesti lamppu- ja valaisinlasin tuotanto keskitettiin Iittalaan ja kristalli- sekä puristelasi jäivät Riihimäelle. Tuotanto muokattiin sopimaan verholasimaljakoihin, joissa käytettiin valaisinlasin tapaan opaalin ja kirkkaan lasin yhdistelmää.
  • Erkkitapio Siiroinen (1944–96) aloitti muotoilijana vuonna 1968.
  • Ikkunalasin valmistus päättyi vuonna 1975.
  • Suupuhallus lopetettiin 30. marraskuuta vuonna 1976, myös taidelasin tuotanto lakkasi.
  • Riihimäen Lasin toiminta päättyi vuonna 1990. Viimeisinä vuosina valmistettiin automaattisesti tehtävää käyttölasia, niin sanottua Kotilasia.
  • Riihimäki on oiva paikka hankkia vanhaa Riihimäen lasia. Sitä löytyy monilta kaupungin kirpputoreilta, joista suurimmalla on 600 myyntipöytää, sekä osto- ja myyntiliikkeistä. Samoilla apajilla liikkuvat eri puolilla Suomea toimivat vintagekauppiaat.
Julkaistu: 11.2.2019