Taas mennään. Riita alkaa tyhjästä limsatölkistä pöydällä, selkänojalle heitetystä takista tai pyyhkimättömistä koirantassuista. Tai ehkä se alkaa vasta, kun niistä huomauttaa. Muuten kelpo parisuhdetta rasittavissa riidoissa on tiukat asemat, joista toinen hyökkää ja toinen puolustautuu. Kaava on aina sama.
Yritämme toimia järkevästi ja laadimme pitkän listan kotitöistä. Jokaisen työn perässä on nimi, puolisoni tai minun. Edessä on silti vaikein: sovittujen töiden hoitaminen viikosta toiseen arjen kiireissä.
Emme ole riitojemme kanssa yksin. Kotityöt ovat yksi yleisimmistä pariskuntien kiistanaiheista, raha-asioiden ja ajankäytön ohella. Niin tavanomaisilta kuin erimielisyydet imuroinnista tai kauppareissuista kuulostavat, niitä koskevia riitoja käsitellään pariterapeuttien vastaanotoilla tuon tuosta. Meillä erimielisyydet kulminoituvat siivoukseen, ja asetelma on ärsyttävän perinteinen. Minä valitan, ettei puolisoni tee tarpeeksi, ja hän kokee, että nalkutan ilman syytä. Olemme muutenkin tyypillinen tapaus. Kiistat kotitöistä lisääntyivät, kun saimme lapsen. – Nuoret pariskunnat, joilla ei vielä ole lapsia, ovat tyytyväisempiä kotitöiden jakautumiseen. Tutkimukset kertovat, että ristiriidat lisääntyvät lapsen syntymän myötä. Syykin on selvä. Kotitöitä on enemmän, mutta niihin käytettävissä oleva aika vähenee. Työt myös jakautuvat perinteisen mallin mukaan, kun nainen jää kotiin ja puoliso, tyypillisesti mies, jatkaa ansiotyössä, tutkija Anneli Miettinen Väestöliitosta summaa.
Kun saamme lapsen, putoamme perinteisiin rooleihin kotiaskareiden jaossa. Ja mikä nihkeintä, jako ei tilastojen valossa tasoitu, vaikka äiti palaa töihin. – Jos isät pitäisivät hoitovapaata, tämä asia voisi muuttua siinä sivutuotteena. Hoitovapaa auttaisi näkemään kotona olijan työsarkaa, ja äidit huomaisivat, että todennäköisesti asiat kotona hoituisivat iseiltä ihan yhtä hyvin.
Miettinen puhuu miesten ja naisten töistä, vaikkei selvästi haluaisi. Mutta minkä hän tilastoille voi. Asiat muuttuvat hitaasti. Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimusten viime vuosikymmenten palkit näyttävät hämmästyttävän tasaisilta. Vuonna 1988 äidit tekivät kotitöitä noin 26 tuntia viikossa, ja vuonna 2010 hieman alle 23 tuntia. Isien luvut olivat 14 tuntia (1988) ja hieman alle 16 tuntia (2010). Äidit siivoavat, järjestelevät, tiskaavat ja pyykkäävät edelleen enemmän kuin isät. Auton ja asunnon huolto- ja remontointityöt ovat säilyneet pääosin miesten vastuulla. – Epäsuhta ajankäytössä syntyy siitä, että stereotyyppiset miestentyöt ovat sellaisia, joita tehdään harvemmin, kun taas perinteisiä naistentöitä tehdään päivittäin.
Miestentyöt ovat myös siirtyneet naistentöitä vahvemmin markkinoille. Yhä ajatellaan, että ruoka, siivous ja vaatehuolto pitää hoitaa itse, mutta auton voi korjauttaa tai remontin teettää jollakin toisella.
Ajankäyttötilastojen valossa olen onnentyttö. Puolisoni hoitaa miestentöiden lisäksi kaupassakäynnit ja ruoanlaiton kokonaan. Tiskit ja lapsenhoito menevät aika lailla tasan. Kun lapsemme oli vauva, mies hoiti maitopullon kanssa myös suuren osan yöherätyksistä. Ehkä ajankäytön valossa siivoushommat siis kuuluvatkin kokonaan minulle ja nillitän turhasta? Ristiriitoja kotitöissä aiheuttavat Miettisen mukaan näkymättömyys ja puhumattomuus. Siistin kodin ja sujuvan arjen taustalla oleva työpanos jää piiloon. Toinen voi luulla, että toisen hommat hoituvat vähän kuin itsestään. – Epätasa-arvon kokemus syntyy siitä, jos ei koe saavansa arvostusta siitä, mitä tekee. Tämä koskee sekä koti- että ansiotyötä. Tutkimusten mukaan naiset saattavat olla hyvinkin tyytyväisiä perinteiseen työnjakoon, jos kokevat, että heidän panostaan arvostetaan. Ja naisilla on korkeammat odotukset työn arvostamisesta kuin miehillä.
Kotihommia ei siis tarvitse välttämättä jakaa tasan. Mutta toisen tekemät työt pitää huomata ja sanoa kiitos. – Helppo tapa tehdä molempien työpanokset näkyväksi on tehdä lukujärjestys töistä ja menoista jääkaapin oveen. Kiistat siivouksesta eivät ole koskaan olleet meillä vain sillä tasolla, kuka tekee ja mitä. Keskustelu on koskenut siivouksen laatua. Pitääkö huonekalut siirrellä, kun imuroi? Kuuluuko keittiön siivoukseen kaapinovien pyyhkiminen? Pitääkö vessanpöntön jalkakin pyyhkiä? Entä kaakelien saumat? Kun toinen imuroi 45 minuutissa, toinen voi hoitaa homman vartissa. Onko kyseessä silloin sama työ laisinkaan? Ja pitääkö ollakaan?
Siivouksen laatuun liittyviä standardeja ja normeja ei oikeastaan ole tutkittu, mutta yhden neuvon Miettinen pystyy antamaan. – Pitää tunnistaa omat standardit ja puhua, jotta toinen osapuoli voi ymmärtää, mihin toinen on tyytymätön. Mitään yleisiä laatukriteereitä ei ole, joten kyse on subjektiivisesta valinnasta. Kun sen ymmärtää, voi myös kyseenalaistaa omat vaatimuksensa.
Siivousriitojemme vuoksi olen joutunut tekemään juuri niin, ja löydän useita huonoja puolia omista laatuvaatimuksistani. Olen niin tarkka, että se johtaa välillä saamattomuuteen. Vaikka sotku ahdistaa, minun on vaikea aloittaa siivoamista, jos tiedän, etten ehdi tehdä sitä kunnolla. Imurointi ilman tavaroiden ja kalusteiden siirtelyä ei ole imurointia laisinkaan (pöly leviää!) ja tiskipöytää on turha raivata, jos ei ehdi pesemään myös pintoja (sotku jää!). Kotiimme kertyy tavara- ja vaatekasoja, koska ne pitää lajitella huolella sekä miettiä jokaisen tavaran kohdalla, tarvitaanko sitä kuitenkin joskus tulevaisuudessa (koska ekorikos!).
Joudun myöntämään, että joskus puolisoni huolettomampi tapa siivota ja kyky heittää asioita roskiin on paikallaan: silloin tapahtuu ainakin jotain. – Sitä, millaisia merkityksiä ihmiset näihin asioihin lataavat, on tutkittu harmillisen vähän. Taustalla voidaan olla eri mieltä aika tärkeistäkin asioista. Tai sitten luullaan että ollaan, kun ei keskustella. Tuskin esimerkiksi teistä kumpikaan haluaa tätä maailmaa tuhota. Toisen viestiä myös luetaan helposti väärin: joustavammalle tiptop on ahdistavaa kontrollia, tarkemmalle toisen tapa symboloi kaikenlaista lepsuutta. Siivousahdistuksen kanssa painiskellessani olen tarkkaillut muita pariskuntia ja löytänyt kaksi kaavaa siivousonneen. Vähiten ristiriitoja on heillä, joiden siisteyskäsitys on lähtökohtaisesti hyvin samanlainen, on se sitten lepsu tai supersiisti. Ne onnelliset eivät ehkä edes ymmärrä, miten hyvä tuuri heillä on käynyt! Siellä he rikkaimuroivat murusensa ilman erityistä sopimista tai katselevat pöntöltä kaakeleitaan niiden törkyisyyttä edes näkemättä.
Esitän hypoteesini Miettiselle. Häntä hymyilyttää. – Voisin kuvitella, että juuri näin. Tämä koskee varmaan erityisesti siivousta, ja naisilla normit ovat ehkä tiukemmat. Jos hakee puolisokandidaattia, voi katsoa esimerkiksi tämän keittiön siisteyttä. Korjaako hän jäljet välittömästi pois vai vasta jossain vaiheessa.
Toiset onnelliset ovat oletukseni mukaan niitä, joilla on selkeä sopimus työnjohdosta: lepsumman siisteyskäsityksen haltija on hyväksynyt tarkemman siivoajan standardit. – Ihan hyvä oletus tämäkin. Jos toinen hyväksyy toisen päätäntävallan tietyistä asioista, ne eivät ole jatkuvan neuvottelun alla. Hyvä esimerkki voisi olla suursiivous, jossa toinen voi olla hyväksytty vallankäyttäjä ja päättää, milloin siivous tehdään ja mitä siihen kuuluu.
Siisteyskäsitys ja ajatukset kotitöiden jakamisesta kulkeutuvat omaan kotiin ja parisuhteeseen osittain lapsuudenkodista. Katse kannattaakin kääntää tulevaisuuteen. – Pitää puhua siitä, millaisia toimintamalleja halutaan siirtää omille lapsille. Ja näyttää itse mallia, jos halutaan kasvattaa oikeasti tasa-arvoisia poikia ja tyttöjä. Tiukka siivouslista ei pelastanut meitä. Riitoja vähensivät armollisuus, arvostus ja kiitos sekä muutto isompaan kotiin (säilytystilat!) – ja lapsen uhmaikä. Yllättäen mistä tahansa siivoushommasta tuli houkutteleva, jos pystyin sen varjolla siirtämään kiukkukohtauksen taltuttamisen lapsen isälle. Siivouksesta tuli sitä kuuluisaa omaa aikaa.
