Lauran syömishäiriö puhkesi uudelleen aikuisena: ”Laihduttaminen merkitsi minulle turvaa ja lohtua”
Painosta huomauttelu joulupöydässä käynnisti ongelmavyyhdin, jonka vuoksi Laura Salonen tunsi menettävänsä terveytensä, lapsensa ja puolisonsa. Nyt hän tietää, ettei enää koskaan halua laihduttaa.
Syömishäiriö on monella tavalla kuin addiktio. Voi olla koukuttavaa laskea kaloreita, tarkkailla painoaan ja pohtia syömisiä. Kun siihen maailmaan menee liian syvälle, muu menettää merkityksensä.
Syömishäiriö toi vääristyneellä tavalla sisältöä myös minun elämääni. Jokainen sadankin gramman pudotus painossa aiheutti suurta mielihyvää. Tuon huumaavan tunteen tavoittelusta tuli minulle tärkeää.
Olin hiljainen ja kiltti lapsi, joka halusi miellyttää kaikkia. Vartuin Lahdessa kolmilapsisen perheen keskimmäisenä. Rakastin kasveja ja usein vetäydyin huoneeseeni hoitamaan kasvattamiani paprikoita. Haaveilin hortonomin ammatista tai kirjailijan urasta.
Yläasteella aloin ensimmäisen kerran jättämään kouluruokailuja väliin. Silloin se oli vielä harmitonta protestointia kouluruoan mausta. Mutta 17-vuotiaana lukiolaisena syömättömyydestäni muodostui ongelma.
Kehoni muodot tuntuivat ahdistavilta. Minulle oli kertynyt mielestäni ylimääräisiä kiloja, joten aloin laihduttaa. Touhu lähti nopeasti lapasesta, mutta en pystynyt lopettamaan. Etsin netistä toisten syömishäiriöisten jakamia laihdutusvinkkejä. Katselin kuvia hyvin laihoista kehoista, jotka inspiroivat minua lisää.
Vanhempani huolestuivat, kun olin selvästi alipainoinen. Äiti alkoi seurata syömisiäni ja liikkumistani.
Itse hätäännyin, kun sain sydänoireita. Rytmihäiriöitäni tutkittiin lääkärissä, ja rupesin käymään koulupsykologilla. Puolen vuoden kuluessa palauduin normaalipainoiseksi psykologin ja äitini tuella.
Silloin kuvittelin, että syömishäiriö oli osaltani ohi.
”Laihduttaminen merkitsi minulle lohtua ja turvaa korvaamaan yksinäisyyttäni. Kaverini olivat kaikonneet sen jälkeen, kun sain lapsia.”
Minähän näytän teille. Niin ajattelin joulupöydässä, kun sain kuulla vihjailua ylipainostani. Oli vuosi 2016. Olin 23-vuotias ja saanut toisen lapseni ex-puolisoni kanssa vain kuukautta aiemmin. Esikoisemme oli kaksivuotias.
Vuosien ajan suhteeni ruokaan oli ollut normaali. Raskauksien vuoksi minulle oli tullut lisää painoa, mikä tuntui ahdistavalta ensi kertaa pitkään aikaan. Lapsellisesti ajattelin heti siinä hetkessä, että laihdutan niin paljon, että muut saavat olla minusta huolissaan.
Selvittelin tarkasti, montako vuorokautta ihminen selviää hengissä ilman ruokaa. Saatoin elää viikkoja parilla voileivällä. Laihduin puolessa vuodessa 30 kiloa.
Se oli voimakkaan ahdistuksen täyttämä ajanjakso elämässäni. Eräällä neuvolakerralla terveydenhoitaja ehdotti, mitä jos äitikin kävisi puntarilla. Selvisi, että painoni oli laskenut rajusti. Sain ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle.
Laihduttaminen merkitsi minulle jonkinlaista lohtua ja turvaa korvaamaan yksinäisyyttäni. Kaverini olivat kaikonneet sen jälkeen, kun sain lapsia. En ollut enää hauskaa seuraa tai valmis lähtemään koska tahansa ulos illanviettoihin.
Joulupöytäkeskustelua seuranneen kevään aikana minulla puhkesi kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Syömishäiriöni jäi taka-alalle, mutta muut ongelmat pahenivat. Jouduin lopulta sairaalaan psykiatriselle osastolle, erosimme mieheni kanssa, ja lapset jäivät hänelle. He olivat tuolloin kahdeksan kuukauden ja kahden vuoden ikäisiä. Muistan ajatelleeni, että menetin samassa rytäkässä mielenterveyteni, lapset ja puolison.
Sairaalajakson jälkeen aloin käyttää päihteitä lievittämään ahdistustani. Niistä pääsin irti 25-vuotiaana.
Aloin tavata lapsiani useammin ja toivuin hiljalleen. Hakeuduin vertaistukiryhmiin ja pääsin kuntouttavaan työtoimintaan. Kun olin ollut kaksi vuotta kuivilla, kävin Virike-yhdistyksen kokemusasiantuntijakoulutuksen.
Vuosia elin ajattelematta laihduttamista. Kävin läpi kuntoutusselvityksen työllistyäkseni kaikkien vaikeuksien jälkeen. Pääsin sitä kautta työkokeiluun Ensi- ja turvakotienliiton Viola-jäsenyhdistykseen. Olin yhdistyksessä töissä lopulta kaksi ja puoli vuotta.
Kun esikoiseni tuli esikouluikään, tapaamisemme vähenivät. Lapset asuivat toisella paikkakunnalla eivätkä voineet käydä kahdella paikkakunnalla koulua, joten tapasin heitä enää joka toinen viikonloppu. Se oli minulle vaikea paikka.
Syömishäiriöni lymyili visusti piilossa, kunnes se viime vuoden keväänä alkoi oireilla uudelleen. Sen puhkeaminen näiden vuosien jälkeen oli aikamoinen yllätys.
Kaikki alkoi, kun päätin laihduttaa liiat pois. Valitettavasti en ymmärtänyt, että en osaa pudottaa painoa järkevästi ja kohtuudella.
Rupesin taas jättämään aterioita väliin. Olin päiviä syömättä ja masennuin. En oikeastaan edes tiedä, kumpi ruokkii kumpaa: syömishäiriö masennusta vai toisin päin.
Aamuisin puntarin lukema määritti koko loppupäiväni mielialan – olinko tyytyväinen vai pettynyt. Sitten kirjasin painoni ylös puhelimeni muistiinpanoihin ja vertailin lukemaa edelliseen päivään. Yritin laskea ennakkoon, paljonko painan huomenna, jos nyt pystyn olemaan syömättä. Elämäni oli jatkuvaa tarkkailua.
”Toivoin pitkään lapsiani asumaan luokseni, mutta ymmärrän, että heidän arkensa toimii parhaiten nyt näin.”
Miesystäväni ja vanhempani olivat hyvin huolissaan. Ymmärsin itsekin, että olin luisunut väärälle tielle. Viime elokuussa hakeuduin ravitsemusterapeutin vastaanotolle.
Minulla kävi tuuri, koska löysin heti loistavan ravitsemusterapeutin. Olin motivoitunut toipumaan, ja hän osasi kuunnella tarpeitani ja ajatuksiani. Hän piirsi minulle kaavioita, joiden avulla ymmärsin, millaiseen noidankehään ruokailujen rajoittamiset ja ahmiminen olivat minut ajaneet. Yhdessä sovimme, mitä ruoka-aineita ja vitamiineja ruokavaliooni pikkuhiljaa lisätään ja millaisessa tahdissa. Minusta tuntui todella tärkeältä tulla kuulluksi.
Ravitsemusterapeutti osasi myös perustella, miksi on tärkeää syödä tiettyä ruoka-ainetta. Olin esimerkiksi turhaan vältellyt hiilihydraatteja lihomisen pelossa. Opin luottamaan siihen, että hän tietää nämä asiat paremmin kuin minä.
Törmään usein oletukseen, ettei normaalipainoinen ihminen voisi olla syömishäiriöinen. Se tulee ilmi ihmisten puheissa: ajatellaan, että vain langanlaiha ja riutunut ihminen voi olla sairas. Kokemuksestani tiedän, ettei se ole totta.
Monesti olen jättänyt kertomatta syömishäiriöstäni, koska ihmisille herää herkästi tarve puuttua ja auttaa. Se tuntuu ahdistavalta.
Viime keväänä olin kaverini seurana hampurilaisravintolassa, ja hän aneli, että söisin edes vähäsen. Se oli hyvin turhauttavaa.
Jokaisen syömishäiriöisen lähipiiriin kuuluvan tulisi ymmärtää, että ulkopuolinen ei pysty sanoillaan juuri auttamaan. Pakottaminen ja tuputtaminen ovat huonoja keinoja. Sen sijaan voi kehottaa hakemaan apua ammattilaisilta ja selvittää keinoja siihen yhdessä sairastuneen kanssa.
Tärkeintä on osata kuunnella ja ymmärtää. Kun syömishäiriötä sairastava saa puhua vapaasti ja luottamuksella, hän saattaa ymmärtää tilanteensa paremmin. Itsekin olen monesti tajunnut tilanteeni menneen överiksi, kun olen purkanut ajatuksiani ystävilleni. Niissä hetkissä on ollut tärkeää, ettei kukaan kauhistele tai tuomitse.
Kuvittelin pitkään, että olen ikuisesti ongelmieni vanki eikä minulla ole mitään toivoa. Kun aikaa on kulunut ja olen saanut toipua, olen ymmärtänyt, ettei se ole totta. En olekaan millään tavalla toivoton tapaus. En ollutkaan niin rikki, ettei minua voi korjata.
Lapseni ovat nyt 8- ja 10-vuotiaita ja asuvat edelleen isällään. Toivoin pitkään heitä asumaan luokseni, mutta ymmärrän, että heidän arkensa toimii parhaiten nyt näin.
Haluan olla lapsilleni mahdollisimman läsnäoleva etä-äiti. Monia asioita pystyy tekemään puhelimessa, kuten lähettämään aamulla kouluun ja auttamaan läksyissä. Läheisyys on tärkeää, kun olemme viikonlopun saman katon alla. Silloin syliini saa aina tulla. Olen iloinen siitä, että saan olla juuri näiden kahden lapsen äiti.
”Ihailen itsevarmoja ihmisiä. Kun ihminen viihtyy omana itsenään, kehon ulkonäöllä ei ole merkitystä.”
En varmaan koskaan pääse täysin irti syömishäiriöstäni. Se kytee aina jossain pinnan alla.
Minusta kenenkään ei pitäisi kommentoida kenenkään painoa, koska koskaan ei tiedä, millaisia asioita toinen käy läpi. Läheiseni ovat oppineet olemaan kommentoimatta kehoani.
Nyt yritän löytää terveellisiä tapoja olla normaalipainoinen. Minun on noudatettava terveitä elämäntapoja: syötävä säännöllisesti ja huolehdittava monipuolisesti eri ravintoaineiden saannista. Osaan myös herkutella hyvällä omallatunnolla.
Joskus iltaisin mieleeni tulee synkkiä ajatuksia, ja silloin peiliin katsoessani ajattelen olevani ruma. Seuraavana aamuna ne ajatukset ovat onneksi jo hälvenneet.
Usein auttaa, jos puen päälleni kivat vaatteet. Silloin tulee fiilis, että minähän olen ihan kaunis ja hyvännäköinen. Tykkään yksin kotona ollessani kuunnella musiikkia, saunoa, katsoa hömppää telkkarista ja olla vain. Edelleen rakastan kasveja, ja tällä hetkellä hoivaan kahdeksaa chiliä.
Yritän luottaa itseeni niin opiskeluissa kuin työelämässäkin. Niin voin saada onnistumisen kokemuksia, jotka vahvistavat itseluottamustani. Kun on itseluottamusta, on myös itsevarmuutta. Kun tunnen itseni hyväksi opiskeluissa, minun on helpompi ajatella myös näyttäväni hyvältä.
Pääasiassa olen nyt onnellinen ja tyytyväinen elämääni ja itseeni.
En enää ihaile laihuutta. Sen sijaan ihailen itsevarmoja ihmisiä. Kun ihminen viihtyy omana itsenään, kehon ulkonäöllä ei ole merkitystä.
