Suurperhe remontoi papan rakentaman talon kodikseen ja sisusti sen harkitusti designilla – ”Meillä ei tarvitse pelätä, että jokin menee rikki”

Vähätiittojen kuusilapsisen perheen kotitalon Nivalassa on rakentanut 1950-luvulla perheen äidin Marian isoisä. Talossa on asunut aikoinaan Marian lapsuudenperheen ­lisäksi Marian mummu ja pappa sekä hänen setänsä perhe. Maria asui puolisonsa Maurin ja lasten kanssa muutaman vuoden muualla, mutta koko perhe muutti tilalle, kun siellä tehtiin vuonna 2010 sukupolvenvaihdos.

Vajaan kymmenen vuoden ajan herätyskello soitti kello 4.55, mutta vuonna 2018 luovuimme lehmistä Maurin allergioiden vuoksi. Se oli kesä, jolloin myös kuudes lapsemme Sohvi syntyi. Emme kuitenkaan pudonneet tyhjän päälle tai jääneet peukaloita pyörittelemään, koska meille jäivät viljapellot ja metsät, joissa riittää työtä. Pidimme sinä kesänä kunnolla lomaa peltotöitä lukuunottamatta ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen.

Meillä ei tarvitse pelätä, että jokin menee rikki tai ettei jossakin tuolissa saisi istua, koska se on perintö tai klassikko. Kotimme on elämistä varten. Se on lämminhenkinen ja persoonallinen. Kaikille lapsillemme on täällä hyvin tilaa, ja lasten kaveritkin ovat aina tervetulleita.

Meillä ei ole kodinhoitohuonetta, mutta vaikka pyykkiä piisaa, olen saanut pyykkihuollon toimimaan kylpyhuoneessa vallan hyvin. Olen järjestyksen ihminen, joten pyykki- ja astianpesukoneet pyörivät useita kertoja päivässä. Vaikka pidämme kaikki siististä kodista, suhtaudumme siihen sallivasti. Kyllä meillä saavat elämä ja leikit näkyä. ­Kodin visuaalinen ilme vaikuttaa perheen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Meillä eletään rennolla lempeydellä ja meille sopivien rajojen puutteissa.

Kyllä, sekoitamme modernia designia ja antiikkia. Olen käynyt läpi maalaisromanttisen sisustus­vaiheen, johon kuului rimpsua ja ruusua, mutta onneksi se on väistynyt kodistamme jo ajat sitten. Ei ollut omaa tyyliä sitten ollenkaan. Kotimme nykyinen ajaton ja selkeä tyyli on syntynyt ajan kanssa kuin itsestään. Nyt olemme oikealla tiellä.

Meille vanhat huonekalut ja esineet ovat tärkeitä. Tuvan suuren kaapin ovat isovanhempani saaneet aikanaan tähän taloon tupaantuliaislahjaksi. Harmaat nojatuolit olohuoneessa ovat myös mummuni ja pappani vanhat. Olen ollut kansalais­opiston entisöintikurssilla, ja nojatuolit olivat kurssityöni. Rakastan designia, mutta ostan sitä yleensä vain alennuksella. En tee mitään ostopäätöstä hätiköiden, ja etenkin kalliimpien esineiden ja huonekalujen kanssa pidän harkinta-ajan.

Inspiraatiota sisustukseen löydän paljon lehdistä, jopa enemmän kuin sosiaalisesta mediasta. Lehden parissa on ihana rauhoittua kiireisen päivän jälkeen. Maurikin nappaa lehden monesti käsiinsä ja käy sen läpi.

Vanhassa talossa on aina jokin projekti meneillään, mutta kyllä me aika paljon olemme jo tehneet. Uusimme lähes kaikki pinnat ja vaihdoimme ja maalasimme ulkolaudoituksen.

1990-luvun alussa tehdyn remontin jäljiltä talo oli siistissä kunnossa, mutta halusimme kuitenkin talon näyttävän omalta, joten pikkuhiljaa koti on muotoutunut meidän näköiseksi. Kaikkea ei voi saada kerralla, joten moni projekti on edennyt, kun Maurilla on rauhallisempaa töissä. Vanhin tyttäremme opiskelee sisustusrakentajaksi, joten hänkin on kiinnostunut kodin laittamisesta.

Täällä kaikki tuntevat toisensa. Ei ole korkea kynnys kysyä naapurilta korppujauhoja kesken ruoan­laiton. Jos joku on leiponut ruisleipää, on ihan tavallista viedä sitä toiseen tupaan. Kun meillä oli lypsykarjatila, olen soittanut naapurin auttamaan, kun lehmä alkoi poikia ja Mauri ei ollut kotona. Sellaista hätää ei ole, johon ei voisi joltain kyläläiseltä pyytää apua.

Täällä myös jäädään aina suusta kiinni jutuille tuossa tien poskessa. Ei tarvitse ihmeemmin ilmoitella, jos pistäytyy naapurissa. Sellainen yhteisöllisyys on ihan parasta täällä. Meillä on hehtaarin verran tonttia ja muutaman kilometrin päässä on tyttöjen hevonen, joten kyllä täällä aina puuhaa piisaa. Me viihdymme maalla erittäin hyvin, täällä on hyvä olla ja asua.