Kotivinkki

Oma lapsi, lottovoitto ja haaveiden hirsihuvila – näin Hannan, Railan ja Annelin unelmat toteutuivat


Suomalaiset ovat haaveilijakansaa. Yksin lapsen saanut Hanna, lottovoittaja Raila ja hirsihuvilan rakennuttanut Anneli kertovat, miten heidän unelmansa toteutuivat.
Kuvat Kirsi Tuura, A-lehtien kuva-arkisto, Hanne Manelius

Suomalaisten iltarutiineihin kuuluu hammaspesun lisäksi unelmointi. Valtaosa meistä haaveilee lähes päivittäin, ja yleensä juuri ennen nukkumaanmenoa. Naiset unelmoivat asuntoon ja kotiin liittyvistä asioista ja miehet rahasta, omaisuudesta ja tavarasta, selviää Veikkauksen teettämästä tutkimuksesta.

Onnellisuustutkija Markku Ojasen mukaan unelmointi ei ole vuosien kuluessa juuri muuttunut. Ihmiset ovat jo kauan haaveilleet asunnoista, autoista, ihmissuhteista ja terveydestä. Vain automallit ja koti-ihanteet muuttuvat.

– Kun kulttuuri muuttuu ja tavara ja mahdollisuudet lisääntyvät, myös unelmointi heijastelee muutosta: ihmiset haluavat niitä tavaroita ja asioita, joita on markkinoilla.

Suomessa on eletty turvallisen hyvinvoinnin aikaa niin kauan, että se on vaikuttanut unelmiimme. Jo 1980-luvulla Suomi oli saavuttanut elintason, jossa useimpien ei ollut aikoihin tarvinnut kantaa huolta jokapäiväisestä leivästä.

– Ihminen haluaa kuitenkin aina jotakin uutta ja parempaa. Kun elintaso on riittävän korkea, yhä useampi voi unelmoida vaikka omakotitalon rakentamisesta, sanoo psykologian professori Raimo Lappalainen Jyväskylän yliopistosta.

Unelmiin vaikuttavat myös olosuhteet.

– Maahanmuuttaja voi esimerkiksi olla hyvin motivoitunut tavoittelemaan unelmaa paremmasta elämästä, Lappalainen sanoo.

– Hän saattaa opiskella ahkerasti kieltä päästäkseen osaksi yhteiskuntaa, koska on nähnyt demokratian vastakohdan. Voi olla, että meille sellaiset asiat näyttäytyvät itsestään selvinä, emmekä osaa unelmoida niistä samalla tavalla.

Myös yksilöllisyyden vahvistuminen näkyy unelmoinnissa. Kun ihmiset ovat entistä itsenäisempiä ja riippumattomampia, myös unelmat ovat itsekkäämpiä.

– Unelmat liittyvät omaan terveyteen, omaan rakkauteen ja omaan onneen, Markku Ojanen sanoo.

46 % suomalaisista ajattelee, että rahan puute on suurin este unelman toteutumiselle. Lähde: OP:n haavetutkakysely

Toisaalta unelmat ovat myös epäitsekkäitä. Veikkauksen muutaman vuoden takaisessa kyselyssä hieman yli puolet vastaajista kertoi haaveilevansa joskus myös yhteiseen hyvinvointiin tai elinympäristöön liittyvistä asioista. Sellaisia olivat esimerkiksi ympäristönsuojelu ja parempi vanhustenhoito.

Lappalainen kannustaa unelmoimaan isosti ja pienesti yhtä aikaa. Ympärillä olevia hyviä asioita voi olla vaikea huomata, jos elää sitku-elämää ja unelmoi liikaa tulevien toiveiden täyttymisestä, kuten eläkepäivistä.

Eri kokoisia unelmia kannattaa Lappalaisen mielestä käyttää astinlautoina eteenpäin. Silloin unelma voi antaa elämälle suuntaa.

– Samalla täytyy olla valmis siihenkin, että unelmat eivät koskaan toteudu. Uskon kuitenkin monen muun tavoin, että matka kohti unelmaa saattaa olla maaliin pääsyä tärkeämpi.

Hanna hankki lapsen yksin – ”Minulla oli paljon rakkautta annettavaksi”

Kun Hanna Markuksela unelmoi lapsesta, hän kuvitteli, millainen tunnelma kotona olisi, kun siellä asuisi pieni rakas. ”Arkiset asiat eivät tunnu arkisilta, koska lapselle ne ovat uusia ja erityisiä.”

Jo pikkulapsena Hanna Markuksela, 39, haaveili tulevansa äidiksi, mieluiten suurperheen äidiksi.

Elämä ei mennyt perinteisen perhekaavan mukaan. Hannalla oli monia suhteita, joissa perheen perustaminen olisi periaatteessa ollut mahdollista, mutta aika, elämäntilanne tai jokin muu asia ei tuntunut oikealta.

Kun ikävuosia kertyi, unelma muuttui ahdistavammaksi: kunpa saisi edes yhden lapsen.

Hanna sävelsi harrastuksenaan musiikkia. Hän koki psykologin työssään merkityksellisiä hetkiä, teki kolmen kuukauden reissun Etelä-Amerikkaan ja eli muutenkin täyttä elämää. Silti sisällä tuntui tyhjältä.

– Jokaisen suhteen jälkeen surin eron lisäksi perhehaaveen hajoamista. Juoksin aikaa vastaan. Kun unelma aina vain jäi toteutumatta, hautasin sen opiskelun ja töiden alle.

Kolmekymppisenä Hanna alkoi pohtia, voisiko saada lapsen yksin. Hän kävi aihetta käsittelevällä luennolla ja luki adoptioprosessista. Päätös tuntui suurelta.

Keskusteluissa perheensä ja ystäväpiirinsä kanssa Hanna kuuli myös varoituksen sanoja. Osa pelkäsi, että yksin äidiksi tuleminen olisi liian raskasta. Moni huomautti, että elämässä pääsisi vähemmällä, jos jättäisi tämän unelman toteuttamatta.

– Mutta olin aina halunnut äidiksi ja tunsin, että minulla olisi paljon rakkautta annettavaksi. Olisi ollut vaikeaa elää sen tyhjyyden kanssa. En tilannut helppoa elämää, vaan henkisesti antoisan, rikkaan ja onnellisen.

36-vuotiaana Hanna teki päätöksen. Hän joutui leikkaukseen, jossa oli riskinä menettää kohtu. Kohtu säilyi vaurioitta, mutta Hanna tajusi hetkensä tulleen.

– Leikkauksen jälkeen kuulin läheisiltäni hyväntahtoisia ajatuksia siitä, että nyt minulla olisi taas mahdollisuus etsiä mies ja perustaa perhe. Itse näin tilanteen toisin. Ajattelin, että nyt minulla ei ollut enää yhtään aikaa tuhlattavaksi.

Hanna merkitsi kalenteriin päivämäärän: Mikäli hän ei elokuun 2016 loppuun mennessä löytäisi elämänsä miestä, hän varaisi ajan hedelmällisyyshoitoihin. Syyskuun lopulla Hanna aloitti vauvaprojektin.

Ensimmäisen ultratutkimuksen jälkeen tunne oli käsittämätön.

– Ajattelin ensimmäisen kerran vuosiin, että minullekin voi tapahtua jotakin maailman parasta.

Hanna nautti raskaudesta, mutta tunsi haikeutta siitä, ettei saanut jakaa odotusaikaa kumppanin kanssa. Samalla hän sai kuitenkin elää ystäviensä kanssa aivan uudenlaisia hetkiä yhdessä. Osa ystävistä laittoi Hannalle ruokaa pahoinvoinnin aikana, ja osan kanssa hän löhöili katselemassa elokuvia.

– Perustin viestiryhmän, johon keräsin muutamia ystäviäni. Ryhmässä kerroin rehellisesti kipeimmätkin ajatukseni, Hanna sanoo.

– Uskon, että sain siinä ryhmässä jopa enemmän tukea kuin moni saa raskaudesta hämmentyneiltä puolisoiltaan. Tunsin, ettei minun tarvinnut olla yksin minkään mietteeni kanssa.

Synnytykseen lähti mukaan hyvä ystävä. Kun kauan odotettu tytär päästi ensimmäisen rääkäisynsä, tunnelataus oli käsittämätön.

– Tunsin, että minut oli suunniteltu äitiyteen, ja nyt pääsin toteuttamaan itseäni.

Lähes kaksi tyttären syntymän jälkeistä vuotta Hanna leijui pehmeässä ja vaaleanpunaisessa kuplassa. Kaikki tuntui sujuvan kuin tanssi. Hän opiskeli, pyöritti yritystä ja teki lopputyönsä samaan aikaan imetyksen ja vauva-ajan kanssa.

Kun lapsen kaksivuotispäivä läheni, maailma alkoi näyttäytyä taas uudella tavalla.

– Sain kolmannen tutkintoni valmiiksi ja opiskelukiire lakkasi kerralla. Havahduin tyhjyyden tunteeseen, Hanna sanoo.

– Olin koko ajan miettinyt, mitä seuraavaksi: mitä kaikkea lapsi tarvitsisi tai miten hankkisin meille enemmän yhteistä vapaa-aikaa. Elämä oli pitkään ollut suorittamista.

Nyt Hanna ymmärtää, että alkamassa on unelman seuraava vaihe. On opeteltava elämään nykyhetkessä ja lopetettava jatkuva horisonttiin tähyäminen. Tytär käy päivähoidossa ja Hanna työskentelee yrittäjänä. Nyt Hanna haaveilee yhteisistä seikkailuista lapsen ja ystävien kanssa.

– Olisi myös ihanaa löytää rinnalle mies. Aikuisen ihmissuhteen rakentaminen on paljon paineettomampaa, kun lapsihaave ei enää paina mielessä.

Raila ja Martti voittivat lotossa – ”Kyllä siinä konjakkiryypyt tarvittiin!”

Sellaista työpaikan kahvihuonetta ei olekaan, jossa ei olisi mietitty, miten lottovoitto muuttaisi elämää. Unelmapuheissa lottomiljoonilla haistatetaan pitkät ikävälle pomolle, hommataan hevonen tai karataan maailman ääriin. Todellisuus on usein toinen.

– Vertailen edelleen kauppareissulla hintoja ja olen tarkkana tarjousten kanssa, vaikkei rahan vuoksi välttämättä tarvitsisikaan. Se ei varmaan muutu ikinä. Myös Lotto on vetämässä joka viikko edelleen, samalla ruudukolla, kertoo pari vuotta sitten Lotossa voittanut Raila.

Raila oli jo käymässä nukkumaan, kun poika soitti. Hän kertoi lukeneensa netistä, että seitsemän oikein -tulos oli osunut Railan kaupunkiin.

– Se oli pelattu samalla kioskilla, jonne aina jätän lappuni. Mietimme puolisoni kanssa, että tuskin sieltä mitään tulee, mutta kävimme kuitenkin tarkistamaan lappua.

Puoliso Martti piteli kuponkia, Raila luetteli numeroita. Neljä kertaa Martti sanoi joo ihan tavallisella äänellä. Viides joo tuli jo vähän painokkaammin. Ja kuudes.

– Minä kysyin, huijaako hän. Kun seitsemäskin numero osui, tunnelma oli täysin epäuskoinen. Kyllä siinä konjakkiryypyt tarvittiin.

Raila ja Martti päättivät olla kertomatta muille voitosta heti.

– Emme kertoneet voitosta sinä iltana edes pojalle, joka soitollaan havahdutti meidät tarkistushommiin. Meille oli tärkeää kertoa voitosta kaikille lapsille samaan aikaan sen jälkeen, kun voittorahat olisi lunastettu.

Aamulla soitto Veikkaukseen varmisti asian. Todelliselta voitto alkoi tuntua vasta kun verkkopankissa näkyi pitkä jono numeroita.

– Kyllä siinä porukalla ilosta itkettiin.

30 % suomalaisista ajattelee, että lottovoitto on mieluisin tapa rikastua. Lähde: Finanssipalveluyritys Investumin teettämä kysely.

Jo lapsena Raila oli katsellut perheensä kanssa lottoarvontaa televisiosta ja haaveillut täysosumasta. Aikuisena hän unelmoi voitosta erityisesti siksi, että raha helpottaisi arkea: pystyisi maksamaan velat pois ja elämään vähän vapaammin.

Vapaammaksi Railan elämä onkin muuttunut, mutta arkea voitto ei ole mullistanut. Raila ei esimerkiksi ole irtisanoutunut työpaikastaan.

– Rahojen ansiosta on kuitenkin ollut mahdollista toteuttaa työelämään liittyviä haaveita. Olen pitänyt opintovapaata ja kouluttautunut uudelle alalle.

Raila on aika tyypillinen voittaja. Veikkauksen suurvoittajille tekemässä kyselyssä puolet vastasi, että voitto muutti elämää jonkin verran, ja joka neljäs kertoi elämän muuttuneen vähän. Vain joka kuudennen elämä oli muuttunut erittäin paljon.

Raila on matkustellut muutaman kerran vuodessa koti- ja ulkomailla ja vaihtanut parikymmentä vuotta vanhan autonsa uuteen. Arkihelpotus on kuitenkin parasta.

”Veloista ei tarvitse huolta kantaa ja sijoitusasioista on aika hyvin päässyt perille nyt, kun on omaa kokemusta.

Todella hyvältä on tuntunut myös mahdollisuus laittaa hyvä kiertämään.

– Läheisiä on voinut auttaa pienissä jutuissa. Meillä on myös tässä lähellä pieni perinteinen kyläkoulu, johon olen lahjoittanut stipendejä. Se tuottaa erityistä iloa.

Mutta on lottovoittajallakin unelmia. Ne ovat aika tyypillisiä suomalaiselle:

– Unelmoin siitä, että läheiset pysyisivät terveinä, ja että itsekin pysyisin, Raila sanoo.

Railan ja Martin nimet on muutettu haastateltavien yksityisyyden suojaamiseksi.

Anneli rakensi yksin mökin – ”Talounelma antoi voimaa uskoa tulevaan”

Anneli Vetrin unelma oli hirsihuvila meren äärellä. Matkaan mahtui monta mutkaa, kuten rakentajan irtisanoutuminen. ”Se oli valtava pettymys ja aiheutti paljon päänvaivaa ja rahanmenoa. Päätin kuitenkin jatkaa projektia läheisten avulla.”

Meren kaipaus tarttui Anneli Vetriin, 54, jo parikymppisenä Norjassa. Hän teki puutarhuriharjoittelun Bergenissä vuonojen äärellä eikä voinut enää elää ilman merta Suomeen palattuaan.

Nilsiässä lapsuutensa elänyt Anneli muutti ensin Helsingin Lauttasaareen. Tänä vuonna monikymmenvuotinen unelma toteutuu, kun Annelin hirsihuvila meren äärellä valmistuu.

Ensin Annelilla oli siirtolapuutarhamökki. Se oli hankalaa, sillä alueella ei ollut aitoja tonttien välillä ja Annelin esikoinen juoksenteli mummujen ja pappojen pihoilla miten sattuu. Niinpä Anneli myi mökin ja sijoitti rahat osakkeisiin.

– Kahden vuoden kuluttua kaupasta heräsin aamuyöllä Helsingin Sanomien kolahdukseen. Voimakas intuitio käski avata lehden tietyn kiinteistövälittäjän sivujen kohdalta, Anneli kertoo ja tietää hyvin, miten erikoiselta tarina kuulostaa.

– Sivulta löytyi ilmoitus mökkitontista juuri sellaisella myyntihinnalla, joka oli osakekauppojen ansiosta mahdollinen.

Myytävällä tontilla nököttänyt huonokuntoinen mökki ei tehnyt Anneliin vaikutusta, mutta tontti teki. Se oli komea, iso ja erinomaisella paikalla lähellä merta. Kaupat syntyivät nopeasti.

Sitten unelman tielle alkoi kasautua esteitä.

Ensin Anneli joutui sairauslomalle työuupumuksen vuoksi. Sitten aivoista löydettiin kasvain. Sairauden takia Anneli oli niin huonossa kunnossa, ettei päässyt viiden kilometrin päähän tontille.

– Näin kaksoiskuvia enkä voinut ajaa autoa. Pyöräilynkin lopetin ajettuani kahdesti päin liikennemerkkiä.

Läheiset olivat huolissaan Annelin jaksamisesta ja neuvoivat tätä myymään koko roskan.

– Hetken mietin, että tässäkö tämä elämä oli. Se oli raskasta aikaa”, hän sanoo.

– Minulle tuli kuitenkin vahva tunne siitä, että olisi vielä yritettävä keksiä syitä elää, ja silloin päätin, että tämän talounelman minä vielä toteutan! Sain siitä voimaa uskoa tulevaan.

Anneli alkoi suunnitella villaansa. Talosta tulisi perinnetalon näköinen, hengittävä ja luomumateriaaleista rakennettu. Hän halusi kompostivessan ja saunaan muuripadan. Keittiössäkään ei tarvittaisi modernia tekniikkaa, kaasuhella ja leivinuuni riittäisivät. Verannalta näkisi merelle.

– Ja kissoille tulisi oma tarha, jonne he saisivat kulkea itsenäisesti pienen luukkuoven kautta.

Raskaan toipumisen aikana Anneli kuvitteli itsensä mökille avantouimaan.

Kun Anneli oli päässyt toteuttamaan rakennushankettaan, rakentaja sanoutui irti ja vei vastaavan mestarin mukanaan. Ystävättären mies etsi Annelille uuden rakentajan ja vastaavan mestarin, mikä ei ollut jo rakenteilla olevan talon kohdalla lainkaan helppoa. Sama mies paiski hommia myös rakennustyömaalla.

– Se apu on aivan ratkaiseva.

Tänä syksynä, kaksi vuotta alkuperäisen aikataulun jälkeen, huvilan alakerta on viimein valmistumassa asuinkuntoon.

– Helpotus on niin suuri, että itkettää.

Lähteet: Veikkaus, Junttila, Niina: Kavereita nolla. Lasten ja nuorten yksinäisyys. Tammi 2015, kauppalehti.fi/uutiset/suomalaiset-haaveilevat-lottovoitosta.

Julkaistu: 10.10.2019