Jenni Räinä oppi rakastamaan lapsuudenmaisemaa: ”Suo lohduttaa, kun maailma muuttuu”

Lasken repun katkenneen lahon koivun juurelle. Kaivan kännykän housujeni sivu­taskusta ja merkitsen taukopaikan karttaan. Ympärilleni imeytyy nopeasti tiheä pilvi sääskiä. Minulla ei ole sääski­myrkkyä mukanani, sillä sitä löytyy yleensä aina joltakulta retki­kavereistani. Tällä kertaa olen elämäni ensimmäistä kertaa äidin hilla­paikalla yksin.

Rämeen takana aukeavalla avosuolla kurki kajauttaa kutsuhuudon tovereilleen, ja hartioitani myöten laskeutuu suuri vapauden tunne.

Lapsena inhosin hillojen poimimista. Nyt poimiminen vie minut miltei meditatiiviseen tilaan. Ajantaju katoaa, kun keltaiset ryppäät seuraavat toisiaan. Olen löytänyt hyvän apajan.

Viileä tuuli kuivaa hien ja häätää hyttyset ympäriltäni. Nenääni tuoksuu vetinen turve, suopursun makeus ja märät sammaleet. Suo tuntuu turvalliselta ja tutulta.

Tunnen suurta ylpeyttä siitä, että olen lähtenyt hillaan yksin. Olen ylittänyt jonkin näkymättömän rajan.

Suomi on maailman soisin maa, mutta silti suo on jäänyt monille suomalaisille vieraaksi. Ehkä suota pelätään, vieroksutaan sen upottavuutta tai hyttysiä?

Suo on koettu pitkään joutomaaksi, jonka muokkaaminen pelloksi tai metsäksi on ollut kansallinen projekti. Siitä on kerrottu kaunokirjallisuudessa aina Saarijärven Paavosta Koskelan Jussiin.

Yhä soita hyödynnetään. Niistä nostetaan turvetta niin energiaksi, kasvualustoiksi, kuivikkeiksi kuin puutarha­mul­ta­­säk­kienkin ainesosaksi.

Samaan aikaan, kun historiassa soita vieroksuttiin, niiltä haettiin myös turvaa kriisien uhatessa. Suomi ei ole yksin ristiriitaisessa suosuhteessaan. Kirjailija Jukka Kemppinen tiivistää artikkelissaan Suo on niin kaunis, kuinka ”länsimaisen kulttuurin historia on suon hävittämisen historiaa”. Vielä 1700-luvun lopulla Pohjois-Saksa oli rämettä. Muun muassa Pietari, Amsterdam, Pariisi ja Lontoo on rakennettu suolle. Soita on hyödynnetty kaupunkien tai linnoitusten suojana. Etelä-Suomen soista on maakunnasta riippuen ojitettu 70–90 prosenttia.

Kotiseutuni sijaitsee Suomen soisimmalla seudulla Pohjois-Pohjanmaalla, jonka maapinta-alasta suota on yli puolet. Olen lapsesta lähtien tottunut kulkemaan soilla äitini mukana. Pohjois-Pohjanmaan suot ovat harvemmin kovin upottavia, ja jänteitä pitkin liikkuen kulkeminen onnistuu pehmeissäkin kohdissa.

Pienempi poimintaämpärini täyttyy jälleen, ja käyn tyhjentämässä sen koivun juurella olevaan ämpäriin, joka on jo puolillaan. Otan saaliistani kuvan. 79-vuotias äitini on poiminut suolla jo useana päivänä ja lepää tänään. Lähetän kuvan sisarusteni ja äitini yhteiseen viestiryhmään ja minua huvittaa. Ilahdun miltei yhtä paljon siitä, että äiti ilahtuu hillasaaliistani kuin siitä, että olen poiminut marjat.

Kun olin lapsi, reissut hillasuolle olivat pitkästyttäviä. Lähdin niille lähinnä vain koska tiesin, että se oli äidilleni tärkeää.

Äiti oppi kulkemaan yksin metsissä ja soilla jo lapsena. Isoäitini kuoltua vastuu maatalon töistä valui lapsille, ja marjassa kulkeminen oli paitsi hyödyllistä mutta myös mieluisaa omaa aikaa äidille velvollisuuksien välissä. Myöhemmin, kun äiti oli oman maatilansa emäntä, reissut olivat yhä tärkeää omaa aikaa. Ja näille marjareissuille lähdin välillä velvollisuudesta mukaan.

Mutta niin vain pakotetuillakin reissuilla suhteeni suohon alkoi hiljalleen muodostua.

Kerran kävelimme pitkän matkan suolle. Äiti sytytti karahkoista nuotion, jonka päälle hän asetteli makkarat kypsymään. Samalla taivaalle alkoi vyöryä mustia pilviä. Myrsky eteni nopeasti. Salamat iskivät suon laidoille ja yllemme putosi kaatosade.

Juoksimme litimärkinä autolle ja ajoimme kotiin, jossa odotti kaaos. Ukkonen oli kaatanut pihapuun ja iskenyt televisiosta virran pois.

Opiskeluaikoinani nautin reissaamisesta, mutta kaupunkien sijaan innostuin uusissa paikoissa erityisesti luontokohteista. Keräily tai suot eivät silti vielä kiinnostaneet. Vasta kun odotin esikoistani, löysin marjastamisen. Ensin poimin marjoja itselleni, seuraavana vuonna pienelle lapselleni.

Lapsena suolla liikkuminen oli ollut pitkästyttävää ja marjojen poimiminen vaivalloista. Tällä kertaa maltoin pysähtyä sen äärelle.

Suhteeni marjastamiseen muuttui viimeistään, kun kuopukseni syntyi. Pyyntöjen ja hälinän sijaan minua odotti suolla rauha, ja se rauha oli erityinen niin kuin rauha luonnossa on.

Ystäväni Liisa Louhela nukkui vuoden aikana sata yötä ulkona, ja kirjoitti vuodestaan kirjan. Liisa kuvailee osuvasti, kuinka luonnossa kulkiessa parhaimmillaan tavoittaa olotilan, jossa omat rajat hälvenevät, tietoisuus itsestä vähenee ja arkiset odotukset ja roolit painuvat taustalle. Puhelin jää taskunpohjalle, ja kaikki tarvittava on ympärillä.

Tavoitan suolla saman olotilan. Vaikka viettäisin reissuillani vain tunteja, tauko arjesta, sosiaalisesta mediasta ja töistä tuntuu pidemmältä. Joskus olen vitsaillut, kuinka suolla liikkuessa tuntuu kuin putoaisi aika-avaruuden halkeamaan. Suolla pätevät tilan ja ajan suhteen erilaiset säännöt.

Samaan aikaan kun luonnon merkitys on arjessani kasvanut, sama on tapahtunut laajemminkin. Suomen kansallispuistot ovat rikkoneet kävijäennätyksiä läpi 2020-luvun. Kirjailija Matti Mäkelä on kuvaillut käsitteellä ”huone­ihminen” meitä nykyihmisiä, jotka vietämme pääosan ajastamme 20-asteisessa sisä­ilmassa. Nyt huone­ihmiset ovat pyrkineet rynnäköllä ulos, luontoon.

Yksi syy lisääntyneelle retkeilyinnostukselle on ollut korona. Epidemian alussa ulkoilmassa liikkuminen jäi yhdeksi harvoista mahdollisista ajanvietto­tavoista. Mutta retkeilytrendi oli kasvussa jo ennen pandemiaa.

Ymmärrämme luonnon merkityksen terveydellemme yhä laajemmin. Tutkimukset kertovat, kuinka ajan viettäminen luonnossa muun muassa laskee sydämen sykettä, alentaa verenpainetta ja laskee stressi­hormonien määrää. Elvyttävä vaikutus ilmenee jo, kun viheralueilla oleillaan kuukaudessa yli viisi tuntia tai kun kaupungin ulkopuolisilla luontokohteilla käydään kahdesta kolmeen kertaan kuukaudessa. Aika helppo terveyskikka!

Tutkijat suosittelevat myös mikrobilajistomme ”huoltamiseen” säännöllisiä vierailuita vihreissä ympäristöissä. Vedämme keuhkoihimme tuhansia mikrobeja jokaisella sisäänhengitykselle, mikrobeja päätyy ihollemme ja mahdollisesti myös suolistoomme. Mitä monimuotoisempi luonto on, sitä monipuolisemman mikrobikylvyn saamme.

Retkeilytrendin lisäksi tätä aikaa määrittää lisääntynyt tietoisuus niin luontokadosta kuin metsien suurimittaisista hakkuista ja ilmastokriisistä. Olen pohtinut, liittyykö tieto ongelmista haluumme lähteä luontoon. Päteekö luonnonkin kohdalla vanha sääntö niukkuudesta: kun tiedostamme, että luonnon­tilainen ja puhdas luonto hupenee, sen arvo kasvaa?

Kulttuurisen ympäristötutkimuksen dosentti Kirsi Laurén on kirjoittanut, kuinka soiden kohdalla arvonnousu joutomaasta kiinnostavaksi retkeilykohteeksi tapahtui 1990-luvulla. Tuolloin alettiin tunnistaa laajemmin niiden merkitys suomalaisen luonnon monimuotoisuudelle ja ymmärtää soiden itseisarvo.

Räme avosuon vieressä jatkuu hypnoottisena, itseään toistavana maisemana: kitukasvuisia koivuja, mäntyjä, suopursuja, mättäitä. Suuntavaisto katoaa toisteisen maiseman keskellä nopeasti. Jonkinlaisia suuntaviivoja maiseman keskellä antavat sitä halkovat ojat. Vuorossa on kolmas oja, ja haen sen reunaa kulkien kapeaa ylityspaikkaa.

Vuosikymmenten aikana meistä suomalaisista on kasvanut ojanylittäjäkansaa, sillä Suomen metsiin ja soihin on kaivettu enemmän ojia kuin mihinkään toiseen maailman maahan. Jos kaikki Suomen ojat yhdistäisi pitkäksi jonoksi, jono yltäisi lähes kahteen edestakaiseen matkaan kuuhun.

Ojien seuraukset näkyvät vesistöissämme, ja ne ovat vaikuttaneet luontoon. Aiemmin hillaa kasvoi runsaasti koko maassa, mutta soiden hävityksen myötä siitä on tullut nimenomaan pohjoisen herkku. Hilla eli suomuurain, lakka tai valokki on marjojen kuningatar, joka on kilohinnaltaan arvokkain marja heti mesi­marjan jälkeen. Kisa jäljellä olevien Etelä-Suomen soiden marjoista on kova. Apajat ovat usein pieniä suoalueita metsien kätköissä, joiden olemassaolo on vain harvojen tiedossa.

Määrällisesti pohjoisessa on kenties eniten soita, mutta syvin suo löytyy yhä Etelä-Suomesta. Kanta-Hämeessä Tammelan kunnassa sijaitseva Torronsuo on syvimmiltä kohdiltaan jopa kaksitoista metriä syvä, keskimäärin turvetta on kuuden metrin syvyydeltä.

Luontoon ja siellä pitkiä aikoja yksinolemiseen liittyy monesti ajatus puhdistautumisesta ja selkeytymisestä.

Vuosituhannen alkupuolella järjestetyssä metsäaiheisessa kirjoituskilpailussa suomalaisten kertomuksissa toistui ajatus siitä, kuinka metsässä vallitsi pysyvyyden ja ikiaikaisuuden rauhoittava ilmapiiri. Metsässä ei tapahdu jatkuvasti uusia ja outoja muutoksia.

Tunnistan ajatuksen hyvin. Saman tunteen äärelle hakeudun myös itse liikkuessani luonnossa. Ja juuri siitä syystä suot ovat erityisen tärkeitä.

2010-luvulla havahduin voimakkaasti monien muiden tapaan luontokatoon ja ilmastokriisiin. Sitä tärkeämmäksi muodostui löytää paikkoja, joissa kaikki on säilynyt. Ymmärsin nopeasti, että katse kannattaa suunnata ojittamattomille soille.

Niitä soita katsellessani voin kuvitella, kuinka niillä on aikanaan kulkenut kivikauden ihmisiä, saamelaisia tai varhaisia esi-isiäni etsimässä riistaa, marjoja, kalaisia suolampia tai vain kulkemassa talviteitä pitkin.

Ehkä se on merkki lähestyvästä, tai jo päälle laskeutuneesta keski-iästä, että jonkinlainen kaipuu tai kiinnostus menneeseen on herännyt. Haluan nähdä synnyinseudullani luontoa, joka on säilynyt samanlaisena kuin se oli vanhempieni lapsuudessa, jopa esivanhempieni aikana. Muutoksen ja kriisien keskellä ajatus jatkuvuudesta lohduttaa. Ajattelemme olevamme keskipiste, mutta olemme osaa suurta virtaa, aalto­liikettä, joka jatkuu meistä huolimatta.

Nostan ämpärin reppuun ja pyöräytän repun selkään. Se painaa, mutta paino palkitsee.

Takanani kurjet jatkavat elämöintiään. Suuntaan sisälle rämeeseen ja alan etsiä reittiä itseään toistavan maiseman läpi metsän reunaan, pellolle ja autolle.

Ja niin kuin aina nykyään, jo lähtiessäni tunnen haikeutta ja odotan seuraavaa kertaa, jolloin palata.