"Olen aina tehnyt koko ajan käsilläni jotakin. Kudoin jo lapsena sukkia, ja niissä oli kantapää ihan koukulla.

Sairastan perinnöllistä verkkokalvorappeumaa ja olen ollut yli kymmenen vuotta sokea. Menin tutkimuksiin abivuonna. Diagnoosi tuli ihan puun takaa, mutta minulla oli parikymmentä vuotta aikaa sopeutua. Sinä aikana näköni huononi päivä päivältä.

Opetan työkseni it-alaa näkövammaisille, mutta kun käsitöitä alkoi valmistua yli oman tarpeen, ryhdyin myymään niitä. Korit ja pienet avaimenperiksi sopivat mattopiiskat ovat päätuotteitani, mutta teen myös koiran puruleluja ekopuuvillasta, mehiläisvahakynttilöitä ja joulukoristeita. Käsityöt ovat terapeuttisia, koska niissä tulee aina valmista, ja ne jatkavat elämäänsä.

Pystyn myös neulomaan. Siinä vaikeus on langan värin vaihtaminen. Siksi käytän nykyisin liukuvärjättyjä lankoja. Tarvitsen värien kanssa aina apua, myös koreissa, joihin laitan erivärisiä helmiä. Sininen ja punainen tuntuvat samalta, ja myös symmetriaa on vaikea hahmottaa. Muuten sokea näkee sormillaan yhtä aikaa joka suunnasta. Teillä on vain kaksi silmää, meillä on kymmenen!

Verannallani on rottinkisohva, jonka kunnostin. Löysin sen kierrätyskeskuksesta ja kun käteni osuivat siihen, tiesin, että osaisin korjata sen.Teen kaiken käsillä, sillä pelkään koneita. Vaikka kyllä jotkut hullut meistä hitsaavatkin. Nyt olen saanut ystävältäni lahjaksi vanhan Singerin poljettavan ompelukoneen. Sitä uskallan käyttää, koska voin itse määrätä tahdin.

Odotan, että saan kangaspuut, kunhan lapset muuttavat kotoa. Näkövammainen voi saada mattoon jopa paremman tuntuman, sillä tuntoaisti on tarkempi. Maton loimi soi, kun sitä vetää, ja siitä tuntee, jos loimessa on reikä. Keräilen jo vanhoja VHS-nauhoja ja pörrölankoja. Niistä saa kangaspuilla jotakin ihanaa.”