Ensi kohtaamiseni taloni kanssa: Olin pyöräilemässä Billnäsistä Karjaan keskustaan. Puistojen ympäröimällä Laaksokadulla minut pysäytti pensasaitojen suojassa oleva, 30-luvulla rakennettu funkistalo. Rehevöityneen ison puutarhan keskellä se näytti autiolta ja surullisen kuntoiselta. Repsottava parveke oli epämääräisen pressun peitossa ja puiset ikkunanpuitteet olivat kuivuneet harmaiksi ja hauraiksi.

Takapihan kaaoksessa korjausjätteet ympäröivät vanhaa kiuasta, vettyneet tapettirullat luikertelivat metalliromun seassa ja rikkinäiset ruukunpalat tököttivät vaarallisesti mullasta. Jatkoin matkaa ja unohdin surullisen funkistalon.

Kun seuraavan kerran kuljin ”autiotalon” ohi, pihalla oli auto. Nurmikko oli leikattu, ja ystävällisen näköinen herrasmies haravoi pihapiiriä. Omistaja kertoi, että talo oli ollut monta vuotta tyhjillään. Kun mies kuuli, että olin kiinnostunut siitä, hän virnisti iloisesti ja kertoi, mistä löydän avaimen.

– Voit pitää taloa kesämökkinäsi.

Kävin kesällä muutaman kerran talolla ihmettelemässä 70-luvun sisustusta. Parveke näytti olevan romahtamispisteessä, mutta sisätilat tuntuivat mahdollisuuksien työkentältä. Puutarhassa kasvoi omenapuita, sadoittain helmihyasintteja, tainnuttavan kauniita unikkoja ja pioneja sekä useita metrejä leveä alppiruusupensas. Syksyllä vuokrasin talon.

Ensimmäinen projekti oli parvekkeen hävittäminen. Sen siniseksi maalatun parimetrisen metallikaiteen säästin ja siirsin suojaamaan istutuksia.

Maalausurakka eteni huone huoneelta. Olohuoneen ja eteisen välinen oviaukko laajennettiin ja olohuoneen ja ruokailutilan erottava seinä poistettiin. Kannatuspalkit jäivät tuomaan haluttua ränsistynyttä tunnelmaa.

Keittiössä ja eteisessä oli aito roosansävyinen marmorilattia, joka sopisi mielestäni paremmin ylelliseen kylpyhuoneeseen. Mutta vaaleanharmaa, teräs ja alumiini vaimensivat roosan hempeyden ja viilensivät keittiön värimaailmaa.

Keittiön viilukaapit saivat uudet pinnat. Ehkä harmaa olisi ollut se oikea värivalinta, mutta valitsin valkoisen, koska keittiö sijaitsee kodin hämärällä pohjoispuolella ja auringon kajo hiipii sinne ainoastaan kesäiltoina.

Poistin yläkaapit ja osan alakaapeista ja siirsin ne keskelle keittiötä saarekkeeksi. Alakaappien päälle nostan nostin teräslevyä työtasoksi. Yläkaapeista poistin ovet ja ripustin ne hyllyiksi työhuoneeseen.

Suihku ja sauna sijaitsivat kellarissa. Itse talossa ei ollut kylpyhuonetta, ainoastaan pikkuvessa yläkerrassa. Halusin suihkun sisätilaan. Koska keittiön lattia oli laatoitettu ja keittiön takaosassa oli reilu syvennys ja toimiva ilmanvaihto, valitsin syvennyksen suihkun paikaksi.

Suihkukaapin suojaksi nostin suureksi kasvaneen palmun tuomaan häivähdyksen tropiikkia.

Rakennuksen kahdesta sisäänkäynnistä toinen oli suljettu tarpeettomana. Talossa asui sodan aikana parikin perhettä, toinen alakerrassa, toinen yläkerrassa. Yläkerran nykyisen vierashuoneen yhä toimivasta leivinuunista päättelin huoneen toimineen keittiönä.

Samassa tilassa oli myös syvennys, jossa selvästi oli aikoinaan ollut keittiön vesipiste ja liesi. Sijoitin syvennykseen vanhan talonpoikaispöydän ja sen päälle posliinisen pesuvadin ja kannun vieraiden iltapesuja varten.

Vierashuoneen katossa oli loisteputkivalaisin, jonka piilotin ystävältäni lahjaksi saamallani suurella valkoisella sateenvarjolla. Samaa ideaa käytin myös työhuoneessani.

Tähän vanhaan ruputaloon sopii täydellisesti wabi-sabi-ajattelu. Vielä pari vuotta sitten, kun korjasin ja maalasin kotiani, minulla ei ollut kosketusta tuohon japanilaisen estetiikan käsitteeseen. Vasta kun trenditietoinen tuttavani astui kotini ovesta sisään ja huudahti, ”miten ihana wabi-sabi-koti”, tajusin sen merkityksen.

Se ei tarkoita epäsiistejä, sotkuisia tiloja eikä nurkkaan kasattuja röykkiöitä. Se tarkoittaa hyppysellistä, ehkäpä kourallista epätäydellisyyttä, joka tuo lisäarvoa sisustukseen.

Kun raahasin puutarhaani upeasti työstetyt puiset ulko-ovet, joissa molemmissa oli vielä jäljellä postiluukut, ja nostin aurinkovarjot luukkuihin, siitä tuli neljä metriä pitkä pöytä. Niin wabi-sabia. Samoin kuin tapettikerrostumien alta paljastunut vinolaudoitettu puuseinä, johon ihastuin.

Lempikukkaruukkuni haljettua korjasin sen liimaamalla niin, että virheet jäivät näkyviin. Puhtaiden, silittämättömien pellavalakanoiden ja pöytäliinojen poimuja minulla on tapana vahvistaa kuivaamalla ne tasaisella alustalla ja muotoilemalla poimuja pieniksi huipuiksi.

Oikeastaan kaikki kodissani onkin wabi-sabia: jenkkiarmeijan lumipeite ikkunaverhoina, vanha ranskalainen puutarhapöytä kauniisti ruostuneine pintoineen... Ja myös rakas ronttikoirani Nelson, sillä sen vasen takatassu on vaurioitunut lonkkaleikkauksessa. Sekään ei ole täydellinen vaan wabi-sabi, mutta niin rakas.