Sisarukset hoitivat isää kotona 15 vuotta: ”Olemme nähneet hoiva-alan jatkuvan kiireen, ja oli selvää, että hoitaisimme isän itse”
Sairaanhoitaja ja vaikuttaja Fardus Hassan, 32, hoiti sairasta isää kotona äitinsä ja seitsemän sisaruksensa kanssa. Isän lähdön hetkellä hän oppi, että jokainen yhteinen hetki oli sen arvoinen – ja miten jaettu suru voi kannatella.
Rakkaan ihmisen kuolemaan ei voi olla valmis. Ymmärsin sen, kun isäni kuoli toukokuussa 2023. Sitä ennen olin valmistautunut hänen lähtöönsä 15 vuoden ajan, kun hoidimme isää kotona äitini ja sisarusteni kanssa.
Isä sai harhaluodin päähänsä Somaliassa vuonna 1990, sisällissodan alkuaikoina, ja oli kuukausia koomassa. Silti hän toipui miltei ennalleen.
Silloin näytti, ettei hänen aivoihinsa jääneestä luodista tulisi pitkäaikaisia haittavaikutuksia. Luotia ei poistettu, koska leikkauksen riskit olisivat olleet suuremmat kuin luodin jättäminen niille sijoilleen.
Perheemme muutti Suomeen joulukuussa 1992 YK:n kiintiöpakolaisina. Olin silloin yhdeksän kuukauden ikäinen vauva.
Suomessa meille kaikille tehtiin terveystarkastukset. Isän tutkimuksissa kävi ilmi, että vaikka luoti ei vielä aiheuttanut ongelmia, todennäköisesti niitä alkaisi ilmetä. Niin kävikin.
Vuonna 2007 isä kaatui pahasti ja löi päänsä. Hän sairastui epilepsiaan, ja hänelle tuli tuntopuutoksia ja osittainen raajahalvaus. Lääkärit epäilivät, että vaikka luoti oli koteloitunut, se saattoi päästää raskasmetalleja hänen kehoonsa.
Vuosien kuluessa isän puhe muuttui epäselväksi. Ulkopuolisten oli vaikea ymmärtää häntä, vaikka me perheenjäsenet tiesimme useimmiten, mitä hän tarkoitti. Viimeiseen kymmeneen vuoteen en voinut enää puhua isän kanssa kuten ennen. Se tuntui minusta surulliselta.
Isä oli jääräpäinen ja halusi silti yrittää pärjätä. Alkuun hän kulki kepin kanssa, sitten rollaattorin tukemana, lopulta pyörätuolilla. Koko ajan isä tarvitsi yhä enemmän apua.
”Halusimme tarjota isälle parhaan mahdollisen hoidon. Meille se hoito tarkoitti sitä, että hän saisi hoitoa äidinkielellään, kiireettömästi ja omaisen hoitamana.”
Meitä on kahdeksan lasta, joista viisi terveydenhoitoalalla. Minäkin olen koulutukseltani sairaanhoitaja ja työskennellyt HUSin erikoissairaanhoidon vuodeosastoilla.
Äiti oli isän omaishoitaja, mutta me lapset rupesimme jo varhaisessa vaiheessa ottamaan koppia isän hoidosta. Emme halunneet, että äiti uupuu. Se alkoi viikoittaisista suihkuista, ja jaoimme vuorot keskenämme. Välillä kävin auttamassa isää useita kertoja viikossa.
Kaikille oli selvää, että hoitaisimme isän itse. Minä ja sisarukseni olemme nähneet käytännössä hoiva-alan resurssipulan ja jatkuvan kiireen ja halusimme tarjota isälle parhaan mahdollisen hoidon. Meille se hoito tarkoitti sitä, että hän saisi hoitoa äidinkielellään, kiireettömästi ja omaisen hoitamana.
Halusimme, että isän oli mukava olla. Suihku, vessakäynnit ja parranajo ovat intiimejä hetkiä, joten hänen lapsinaan olimme niihin tehtäviin parhaita.
Isän hoitamisen aikana kasvoin aikuiseksi ja perustin perheen. Menin mieheni kanssa naimisiin yhdeksän vuotta sitten, ja olemme tehneet molemmat kolmivuorotyötä sairaanhoitajina. Meillä on nyt 6- ja 7-vuotiaat lapset.
Sairaan läheisen hoivaaminen tuo ekstrapainetta muutenkin intensiiviseen arkeen. Silti ajattelen, että vanhempieni auttaminen on tärkeä osa hyvinvointiani. Se kuuluu luonnollisena osana minuun.
Joskus turhauduin, mutta uskon, että sitä tapahtuu kaikissa hoivasuhteissa. Koskaan se ei johtunut isästä vaan omasta väsymyksestäni. Uupumuksen hetkillä muistutin itseäni ja sisaruksiani siitä, että koittaa päivä, jolloin isä ei ole enää täällä. Elämäämme jää tyhjiö.
Saimme hoivaamisen mallin myös äidiltä. Sen lisäksi että hän oli isän omaishoitaja, hän on yhä oman äitinsä omaishoitaja. Mummi on nyt 75-vuotias ja asuu äidin kanssa. Osallistumme sisarusteni kanssa myös hänen hoitoonsa.
”Olen ollut kiitollinen siitä, että sain olla kaikki nämä vuodet isän lähellä. Kävimme ihania keskusteluja, jotka nyt tuntuvat erityisen arvokkailta.”
Olin isin tyttö. Välini äitiini ovat myös läheiset, mutta lapsuudessani hän oli usein töissä vaatekaupassaan tai työmatkoilla. Isä oli enemmän meidän lasten kanssa kotona päinvastoin kuin monissa muissa somalialaisissa perheissä, joissa äidit pyörittävät kotia.
Isä ulkoili kanssamme leikkipaikoilla ja puistoissa. Hän saattoi minut kouluun ja haki sieltä, kun olin aloittanut ensimmäisen luokan. Lauantaisin isä vei meidät koraanikouluun Pasilan moskeijaan. Sen jälkeen hän tarjosi meille jäätelöt. Sen jälkeen kävelimme kotiin Vallilaan, missä odotti äidin valmistama ateria.
Olen ollut kiitollinen siitä, että sain olla kaikki nämä vuodet isän lähellä. Kävimme ihania keskusteluja, jotka nyt tuntuvat erityisen arvokkailta.
Isä nauroi usein. Hän osoitti kiitollisuutensa hyväntuulisuutena, vaikka ei osannut viimeisinä aikoinaan muuten kommunikoida. Joskus hän liikuttui, kun hoidin häntä. Silloin hän hymyili ja hänen silmänsä kostuivat.
Isä oli ylpeä ammateista, joihin me lapset olimme kouluttautuneet. Juttelimme lapsistani, heidän puuhistaan ja siitä, mitä kukakin perheestämme oli milloinkin tehnyt. Vaikka isän puhe oli vaikeaselkoista, soittelimme lähes joka päivä.
Silloin minusta tuntui, että sain pieneksi hetkiksi takaisin isän, joka hän oli ollut ennen sairastumistaan.
Valmistauduin isän kuolemaan tukeutumalla uskooni. Meillä islamin uskonnossa ja somalialaisessa kulttuurissa kuolemasta puhutaan positiiviseen sävyyn. Me kaikki kuolemme aikanaan. Mikään ei ole elämässä niin varmaa ja ennalta määrättyä.
Me muslimit uskomme kuolemanjälkeiseen elämään ja siihen, että tapaamme tuonpuoleisessa. Saan lohtua ajatuksesta, että kuolema on vain hetkellinen heippa.
Tiedän, että isä lähti onnellisena. Hän sai paljon: hyvän elämän, kahdeksan lasta ja kahdeksan lastenlasta.
Sain pitää isän yli 30 vuoden ajan, ja hän luovutti minut puolisolleni häissämme. Jos kuolemaan suhtautuu parhaalla mahdollisella tavalla, se ei ehkä tunnu niin pahalta.
Pahalta se silti tuntui. Toukokuussa 2023 isäni oli sairaalassa jälleen yhden aivoinfarktin jälkeen. Lähdin siskoni kanssa hänen luokseen ja näin heti, ettei hän ollut enää läsnä. Pian lääkäri tuli kertomaan, ettei mitään ollut enää tehtävissä.
Olin kuvitellut valmistelleeni itseäni tätä hetkeä varten jo monen vuoden ajan, mutta ei siitä ollutkaan mitään hyötyä. Huusin ja itkin. Tuntui, kuin eläisin keskellä pysäytettyä elokuvaa.
Isä siirrettiin saattohoitoon ja eli sen jälkeen vuorokauden. Tuon 24 tunnin aikana somalialaisen yhteisömme kaunein puoli, yhteisöllisyys, näyttäytyi toden teolla.
”Isän hautajaispäivä kolme päivää kuoleman jälkeen oli minulle vaikeampi kuin hänen kuolinpäivänsä. Silloin tapahtunut konkretisoitui.”
Somaliyhteisö on siitä aivan uskomaton, että sekä onnen että kriisin hetkellä ihmiset pysyvät lähellä. Isän kuolinvuoteelle virtasi ulkomailta asti sukua, ystäviä ja tuttuja, vanhoja ja nykyisiä naapureita, lapsuudenystäviä. Sairaala-alueen parkkipaikka oli tukossa, ja ihmiset antoivat tilaa seuraavalle, joka jätti isälle hyvästit.
Puhuimme ja itkimme, muistelimme ja nauroimme. Joku voisi ahdistua siitä, että kuoleman hetkellä paikalle tulee paljon muita, mutta meillä tilanne oli päinvastainen. Muut eivät tuntuneet muilta, he tuntuivat meiltä.
Yhteinen suru konkretisoi myös sen, ettei menetys koskettanut vain meidän perhettämme. Jokainen halusi olla osa surua ja saatella isän.
Isän hautajaispäivä kolme päivää kuoleman jälkeen oli minulle vaikeampi kuin hänen kuolinpäivänsä. Silloin tapahtunut konkretisoitui.
Perinteemme mukaisesti sukumme miehet pesivät isän ja käärivät hänet valkoiseen lakanaan ennen arkkuun laittoa. Sen jälkeen saimme nähdä hänet viimeisen kerran. Isä ei palaisi enää kotiin.
Isän kuoleman ja hautajaisten välisinä päivinä meillä kävi solkenaan ihmisiä. Naapurit, tutut, serkut ja ystävät tekivät ruoan. Kulttuurissamme vierailu on kuoleman kohdanneelle perheelle osoitus siitä, että kävijä tuntee heidän surunsa ja haluaa olla läsnä.
Ihmisiä tuli niin paljon, että veimme rappukäytävään lappuja, joissa pahoittelimme häiriötä. Vuokrasimme asunnon isän veljille ja heidän perheilleen, jotta kaikki saivat majapaikan. Sukulaisia tuli Kanadasta asti.
Myös hautajaisten jälkeen somaliyhteisö on ollut tukenamme. Ihmisiä kiinnostaa aidosti, mitä meille kuuluu. He huolehtivat kyselemällä äidistäni ja mummistani.
Olen huomannut, että elämä jatkuu ja kannattelee menetyksen jälkeenkin. Yhteisömme on siinä isossa roolissa.
Pidän edelleen äänet öisin päällä puhelimessani hätätilanteiden varalta, mutta enää en nuku puhelin tyynyni alla. Olen saanut siirrettyä sen jo yöpöydälle.
Nukun silti usein koiranunta. En tiedä onko se pienten lasten äideille tyypillinen ominaisuus vai piirre, joka on jokaisella sairaan ihmisen omaisella. Tiedän, että elin vuosia jatkuvassa valmiustilassa.
”Enää ajatukseni eivät ole tuskaisia. Huomaan muistelevani hyviä hetkiä tai miettiväni, mitä isä sanoisi tai ajattelisi.”
Päivää ennen isän kuolemaa olin menossa työvuoroon ja päätin viedä isän sairaalan pihalle, koska oli niin kaunis keväinen ilma. Isä oli normaali, hymyileväinen itsensä. Lämmin sää tuntui ilahduttavan häntä.
En yleensä ottanut kuvia käynneistäni isän luona, mutta tuona päivänä otin yhteiskuvan minusta ja isästä sairaalan pihalla. Lähetin sen perheemme Whatsapp-ryhmään. Myöhemmin sisarukseni ovat sanoneet monta kertaa, miten onnellinen saan olla tuosta kuvasta. Kuvassa näen isän näyttävän onnelliselta ja nauttivan hetkestä. Se tuo minulle hyvän mielen.
Isä juolahtaa mieleeni joka päivä. Olen ottanut tavakseni rukoilla hänen puolestaan joka ilta, kun menen nukkumaan. Enää ajatukseni eivät ole tuskaisia. Huomaan muistelevani hyviä hetkiä tai miettiväni, mitä isä sanoisi tai ajattelisi. Isän ajatteleminen ei enää tunnu kipeältä.
