Kivetty polku johtaa portilta pikkuruiselle talolle läpi pensasaidan rajaaman tontin. Polkua reunustavat vuoron perään esikot ja kullerot, pionit ja päivänkakkarat, liljat ja syysleimut. Talon seinustaa kipuavat köynnösruusu ja villiviini. Verannalla tuikkivat ruukuissaan lemmikki, orvokki, pelakuu ja moni muu.

Siirtolapuutarhamökki on monen kaupunkilaisen miniatyyriparatiisi nurmikkopihan laitamilla seisovine syreeneineen ja tuoksuvaa satoa tuottavine ryytimaineen ja marjapensaineen.

Suomen suurin siirtolapuutarha sijaitsee Helsingin Pakilassa. Siellä on 320 palstaa. Pienempiä siirtolapuutarhoja on yksin pääkaupunkiseudulla kymmenkunta ja ympäri maata kaupunkien liepeillä kymmeniä Hämeenlinnasta Jyväskylään, Joensuusta Kokkolaan, Kotkasta Kuopioon ja Tampereelta Ouluun.

Palstoja siis on, mutta niin on halukkaita siirtolapuutarhureitakin. Aika monille oma palsta on edelleen toteutumaton unelma. 

Alun perin siirtolapuutarha-aate ei ollut niinkään vihreä, vaan pikemminkin vaaleanpunainen.

Kaupunkilaisille alettiin varata palstoja leivänjatkeen viljelemiseksi 1700-luvun Englannissa. Laki köyhien puutarha- ja viljelypalstoista säädettiin siellä 1819. Britteinsaarilta virtaus levisi Pohjois-Eurooppaan, Tanskaan ja Saksaan ja vähitellen Ruotsin kautta myös Suomeen.

Siirtolapuutarha-aatteen isänä mainitaan usein saksalainen nuorison kasvatukseen ja kansanterveyteen vihkiytynyt lääkäri Daniel G. M. Schreber (1808–1861). Tosin Schreber oli puutarhanhoidon sijaan kiinnostuneempi raittiin ilman ja hyödyllisen tekemisen tarjoamisesta kasvavalle sukupolvelle. 

Tohtorin kuoleman jälkeen perustettiin Schreber-puutarhoja eli kukkatarhoja lapsille, ja niitä seurasi ensimmäinen siirtolapuutarha viljelypalstoineen ja mökkeineen. Se perustettiin Schreberin kotikaupunkiin Leipzigiin vuonna 1869. 

Helsingin kaupunginvaltuustossa keskusteltiin ensimmäisen kerran siirtolapuutarhan perustamisesta vuonna 1902.

Noina vuosisadanvaihteen aikoina siirtolapuutarhaliike kehittyi yhdeksi monista liikkeistä, jotka tähtäsivät vähäväkisten aseman parantamiseen.

Murros agraarisesta sääty-yhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan herätti epävarmuutta ja lieveilmiöitä, ja tähän saumaan kehittyivät herätysliikkeet, työväenliike, naisliike ja raittiusliike. Siirtolapuutarhat pyrkivät vastaamaan erityisesti maan kaipuuseen, josta kaupunkeihin muuttaneen maalaisväestön nähtiin kärsivän.

Haluttiin tarjota ”kesäkoti kaupungin läheisyydessä, pieni maapala, jota työläinen voi nimittää omakseen ja jota hänellä on oikeus oman mielensä ja aistinsa mukaan muokata keittiökasvitarhaksi ja kukkapuutarhaksi”, kuten yksi siirtolapuutarha-aatteen äänitorvista, vaasalainen kauppapuutarhuri ja puutarhakoulun johtaja Ossian Lundén (1866–1937) kirjoitti kirjassaan Ryhmäpuutarhoja. Hän näki siirtolapuutarhat aseina aikakauden vaarallisimpia tauteja, keuhkotautia ja rasittuneita hermoja, vastaan.

Toinen aatteen pioneeri oli opettaja E. J. Reinilä (1879–1951), joka halusi saattaa kaupunkityöläiset osallisiksi onnesta ”kiinnittyä sydänjuuriaan myöten maahan”. Sellainen oli omiaan myös vähentämään kapinahaluja, elettiinhän levottomia aikoja.

Reinilästä tuli vuonna 1930 perustetun Suomen Siirtolapuutarhaliiton puheenjohtaja, joka oli perustamassa myös yhä ilmestyvää Siirtolapuutarha-lehteä.  

Vanhin alkuperäisellä paikallaan toimiva siirtolapuutarha perustettiin vuonna 1918 Helsingin Ruskeasuolle.

Suomen vanhin edelleen toimiva siirtolapuutarha aloitti puolestaan paria vuotta aiemmin Tampereen Hatanpäässä. Vuonna 1977 se siirrettiin kasvavan kaupungin tieltä Niihamaan ja tunnetaan nykyään Niihaman ryhmäpuutarhana.

Niihaman alueella sijaitsee nykyisin myös Tampereen siirtolapuutarhamuseo, jossa on alkuperäisiä mökkejä ja esineistöä Hatanpään ajoilta. Esineistö kertoo entisaikojen rentoutumishetkistä:

Emmi ja Tarmo Harju kuuntelivat vapaa-aikoinaan savikiekkoja His Master’s Voice -merkkisellä levysoittimellaan.

Rouva Emma Haapamäki ajaa huristeli vuodesta 1925 alkaen Hatanpään puutarhalle Ooppeli-merkkisellä polkupyörällään, jonka on valmistanut tamperelainen polkupyöräliike Outinen & Lehmusvirta.

Satoaikaan, kun siirtolapuutarhaa vartioitiin yötä päivää, vartija kiersi 1940-luvulla hankittu Detect-merkkinen vartiokello kaulassaan alueen ja veti kellon avaimilla, jotka oli sijoitettu eri puolille puutarhaa.

Helsingissä siirtolapuutarhojen hyvinvointia edisti ennen muuta puutarha- ja pihasuunnittelija Elisabeth Koch (1891–1982). Hän työskenteli kaupungin puutarhaneuvojana 1920-luvulta 1950-luvulle ja vaikutti kauneuskäsitykseen, joka meillä on kaupunkiluonnosta.

Paitsi siirtolapuutarhojen suunnittelusta Koch tunnetaan myös Puu-Käpylän, Kallion Torkkelinmäen sekä Kone ja Silta -yhtiön työläisten asuintalon korttelipihan istutuksista Vallilassa. Hänen ideologiaansa kuului puutarhojen tarkoituksenmukaisuuden ja ennen kaikkea luonnonmukaisen viehättävyyden korostaminen. Puutarhan piti ilahduttaa kaikkina vuodenaikoina, ja siitä vastasi kasvien valinta niin, että puiden, pensaiden ja perennojen kukinnot seurasivat toisiaan katkeamattomana virtana.

Elisabeth Kochin opaskirjoja luetaan yhä. Nykyään, kun siirtolapuutarhapalstojen tehtävä ei ole enää ”köyhäinhoidollinen”, hänen oppinsa tuntuvat entistä arvokkaammilta. Vaikka Ossian Lundénin nimeämistä vaaroista keuhkotauti on voitettu, toinen riesa, eli rasittuneet hermot, vaivaa meitä edelleen. Koch tarjoaa lääkkeeksi kauneutta:

”Kaikille ihmisille ei ole yhtä suuressa määrässä annettu lahjaa ymmärtää kasvien kauneusarvoja ja nauttia niitten kauneudesta, mutta uskon, että kaikille siirtopuutarhaviljelijöille on annettu tämä lahja.”

Lähteinä on käytetty Maria Kariston, Taina Koivusen ja Antti Kariston teosta Kysykää Essiltä! Elisabeth Kochin puutarhat (Maahenki 2015) sekä Kumpulan siirtolapuutarhayhdistys ry:n kotisivuja.