Kirjokevättähti (Scilla forbesii) kantaa varressaan yleensä 4–15 pientä kukkaa, kun taas isokevättähdellä (Scilla luciliae) on vain 1–4 kukkaa. Kevättähdet leviävät sinililjojen tapaan sekä siemenistä että sivusipuleista. Ne kuuluivat 2000-luvun alkupuolelle saakka Chionodoxa-sukuun, millä nimellä sipuleita saatetaan myydä yhä edelleen.

Idänsinililja (Scilla siberica) on varmin mahdollinen sipulikasvi ongelmalliseen kasvupaikkaan, kuten tiiviiseen savimaahan. Erityisen runsaasti kylväytyvä laji muodostaa sinisiä, iltaisin makealta tuoksuvia mattoja. Valkokukkaiset kasvit leviävät sinisiä hillitymmin.

Kevättähdet sopivat sinililjojen ja posliinihyasinttien tavoin puiden ja pensaiden alustoille, perennaryhmiin ja harvaan ruohikkoon sekä kukkanurmikkoon. Ne ovat omiaan myös isojen sipulikasvien, kuten narsissien ja liljojen, alustalle. Puiden lehdet ja muu kasviaines kannattaa jättää maatumaan niille sijoilleen elävöittämään ja ravitsemaan maata.

Kevättähden kukat voivat olla valkoisen ja sinisen lisäksi myös vaaleanpunaiset. Aikaisin kukkivat Scilla-suvun kasvit ovat arvokkaita hyönteisille. Kaikki hyönteiset mehiläisistä kimalaisiin ja perhosiin pääsevät esteettä kukkien mesi- ja siitepölylähteelle.

Kevättähdistä on saatavana myös lajikkeita, kuten vaaleanpunaiseen vivahtava kirjokevättähti ’Pink Giant’, vaaleansininen kirjokevättähti ’Blue Giant’ ja valkoinen isokevättähti ’Alba’ (kuva yllä). Luonnonvarakeskuksen hankkeessa Elävä kasviperintö – sipulikukka-aarteet talteen ja käyttöön havaittiin, että heleän taivaansinistä sinikevättähteä (Scilla sardensis) kasvaa meillä melko yleisesti vanhoissa puutarhoissa.

Meillä harvoin kasvatettu unkarinsinililja (Scilla litardierei) kasvaa niityillä ja kalkkikivikallioilla Kaakkois-Euroopassa. Tertussa voi olla jopa kymmeniä puolen sentin kokoisia kukkia, jotka avautuvat tavallisia Scilloja myöhemmin. 10–20 sentin korkuinen laji nauttii läpäisevästä ja kesällä kuivasta maasta, joten sipulit kannattaa istuttaa esimerkiksi aurinkoiseen tai puolivarjoisaan kivikkoon.

Kymmensenttinen pikkusinililja (Scilla bifolia) avaa nuppunsa parisen viikkoa idänsinililjaa aiemmin. Pienet kukat napottavat kohti taivasta. ’Rosea’-lajikkeen nuput ja heteet ovat vaaleanpunaiset, terälehtien vaaleanpunainen vivahde vaalenee kukinnan edetessä. Hentoinen ja helppo laji leviää sivusipuleista ja kylväytymällä.

Pikkusinililjan kukat ovat yleensä siniset, mutta kasvista on myös puhtaanvalkoinen ’Alba’-lajike. Etelä- ja Keski-Euroopasta kotoisin oleva laji kasvattaa vain kaksi lehteä, varret ovat koristeellisen liilahtavat. Pikkusinililja voi risteytyä kirjokevättähden kanssa: risteymää kutsutaan tarhakevättähdeksi.

Sinililjat leviävät ajan kuluessa kukkamatoksi. Uusiin paikkoihin niitä voi levittää jakamalla kasvustoja. Sipuleita voi siirrellä tuppaina kukinnan aikana tai sen jälkeen. Peittele sipulit 5–10 sentin syvyyteen. Voit myös edistää leviämistä ripottelemalla tummanruskeita siemeniä uusiin paikkoihin.

Kevätkellot ja sinililjat avaavat kukkansa huhti-toukokuussa samoihin aikoihin kuin posliinihyasintti, lumikello, kiurunkannus ja kevät­esikko. Asettele kukat heti poimimisen jälkeen kylmään veteen.

Lähteet: Sirkka Juhanoja ja Pirkko Nykänen: Suomalaisten puutarhojen vanhat sipulikukka-aarteet, Luke 2018; Marie ja Björn Hansson: Lökar & knölar, Norstedts 2013; pacificbulbsociety.org/pbswiki