Nelivuotias poika temmeltää turkulaisen pienkerrostaloasunnon lattialla vauhdikkaan mäyräkoiranpennun kanssa. Vilinää ja vilskettä riittää. Minna Ikiviita, 37, tarkkailee kaksikon puuhia huvittuneena. Pikkukoira ei vielä osaa pitää hampaitaan täysin kurissa, ja Otson otteet ovat toisinaan tottumattoman kovakouraiset.

Pörrötukkainen Otso on Minnan ja hänen puolisonsa Miira Ikiviidan hartaasti toivoma lapsi.

Minna ja Miira tutustuivat internetissä kansainvälisellä tv-sarja Xenaan liittyvällä postituslistalla loppuvuodesta 1998. Minna ihastui ennen kaikkea Miiran huumorintajuun. Samat kiinnostuksen kohteet yhdistivät, ja juttua riitti. Seuraavana keväänä he tapasivat ensimmäisen kerran. Minna asui Turussa ja Miira Helsingissä, mutta kaksikko vietti verkossa aikaa tiiviisti yhdessä. Virallisesti seurustelu alkoi vuonna 2000, Suomen ensimmäisen Xena-fani­tapahtuman jälkeen.

– Vannoutuneina nörtteinä ajattelimme, että se olisi sopiva merkkipäivä, Minna nauraa.

Nyt pari on ollut yhdessä 17 vuotta. Elokuussa 2002 Minna ja Miira rekisteröivät parisuhteensa. Alun perin heidän oli tarkoitus muuttaa suhde avioliitoksi tämän vuoden elokuussa, 15-vuotishääpäivänään, mutta Minna ja Miira eivät malttaneet odottaa. Muutos tehtiin jo maaliskuun ensimmäisenä päivänä eli heti, kun se uuden avio­liittolain myötä oli mahdollista.

– Luulin vielä saman päivän aamuna, että viemme paperin maistraattiin vasta elokuussa, mutta yhtäkkiä tulikin tarve tehdä se heti. Muutos oli muodollisuus, ruksi papereissa. Nyt vain saamme virallisestikin kutsua liittoamme avioliitoksi, Minna iloitsee.

Seurustelun edetessä Minna kertoi Miiralle toiveensa: hän haluaisi yrittää lasta, jahka aika on sopiva. Oli heti selvää, että juuri Minnasta tulisi vauvan biologinen äiti.

– Olen aina halunnut olla äiti.

Toive omasta lapsesta on aina kaunis ja herkkä asia, mutta naisparien kohdalla siirtyminen haaveista konkretiaan on hyvin kliinistä puuhaa: mennään hedelmöityshoitoklinikalle, tehdään tutkimuksia. Raskainta oli prosessin monimutkaisuus. Joskus Minnaa satutti seurata, miten paljon helpompaa lisääntyminen oli kaveripiirin heteropareille.

– Lapsen hankkiminen klinikan kautta on myös kallista, joten ilman säästöjä siihen ei voi ryhtyä.

Syyskuussa 2011 pari lähti yrittämään raskautta inseminaatiolla. Turun Väestöliiton henkilökunta oli mukavaa, ja Minnasta ja Miirasta tuntui, että heitä kohdeltiin samoin kuin muitakin lasta yrittäviä.

– Emme kokeneet olevamme mitenkään poikkeavia kummajaisia.

Ensimmäisellä ja toisella yrittämällä ei tärpännyt, mutta kolmannella onnisti. Marraskuussa Minnan tekemä raskaustesti näytti kahta viivaa. Minna lähetti heti viestin parhaalle ystävälleen. Tämä sanoi sikiötä sintiksi, ja sillä nimellä Otsoa kutsuttiin koko raskauden ajan.

Suomessa sukusolujen luovuttajasta saa tietää vain pituuden ja hiusten sekä silmien värin. Niiden suhteen saa esittää toiveita, mutta niitä ei välttämättä voida toteuttaa.

– Toivoimme, ettei luovuttajalla olisi ruskeita silmiä, koska minulla on siniharmaat ja Miiralla vihreät silmät. Loppujen lopuksi sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä.

Pariskunta joutui myös käymään psykologilla. Kun käytetään luovutettuja sukusoluja, se on pakollista niin hetero- kuin homopareillekin. Keskustelussa käydään läpi luovutettujen munasolujen tai siittiöiden käyttöön liittyvät lakipykälät. Lisäksi mietitään, miten kertoa lapselle, että toinen vanhempi ei ole biologinen.

Ajatus psykologille menemisestä tuntui Minnasta ja Miirasta aluksi epämukavalta ja turhalta.

– Tuli sellainen olo, että meitä syynätään ja kytätään, saammeko olla vanhempia. Että olemmeko varmasti tarpeeksi hyviä saadaksemme sukusoluja käyttöömme.

Nyt Minna ajattelee asiasta jo rauhallisemmin. Laki on kaikille sama, ja psykologilla käyntikin oli lopulta mukava kokemus.

– Hän sanoi, että meillä on hyvä parisuhde ja että olemme valmiita hankkimaan lapsen.

Se, mitä Minna kritisoi, on lapsenhankintaprosessin kalleus. Naisparit eivät pääse julkiselle puolelle hoitoihin, joten heidän on mentävä yksityiselle lääkäriasemalle. Heille ei myöskään makseta Kela-korvauksia hoidoista.

Otso syntyi elokuussa 2012, kahdeksan päivää lasketun ajan jälkeen. Synnytys ei mennyt niin kuin Minna olisi halunnut. 12 tunnin kipujen jälkeen tehtiin päätös kiireellisestä sektiosta, koska synnytys ei edennyt ja lapsivesien menosta oli jo kolmatta vuorokautta.

Synnytyksen jälkeen Miira oli äideistä se, joka vietti ensimmäiset hetket Otson kanssa. Minna oli vielä leikkaussalissa.

– Kun viimein pääsin salista pois, oli hieno tunne saada peikkopäinen Otso rinnalle ensimmäistä kertaa. Siinä se nyt oli, oma täydellinen lapsi. Kaikki kivut unohtuivat.

Synnytyksen jälkeinen aika oli henkisesti raskasta hormonien heittelyn takia. Minna ja Miira tekivätkin sopimuksen, että tapahtui mitä tahansa, vauvavuotena ei erota.

Onnea varjosti myös huoli Miiran asemasta.

– Jos olisin kuollut synnytykseen, lapsella olisi ollut vain yksi juridinen vanhempi eli minä, vaikka toinen vanhempi oli koko ajan olemassa, Minna kertoo.

Synnytyksen jälkeen Minna ja Miira ottivat yhteyttä sosiaalitoimeen ja aloittivat adoptioprosessin. Siitä päällimmäisenä mieleen jäi se, etteivät viranomaiset ole aina perillä kaikesta. Pariskunnan täytyi itse etsiä paljon tietoa. Minna muistaa myös, miten kummallisia asioita heiltä kyseltiin.

– Miiralta tiedusteltiin, että kai hän varmasti ymmärtää, että hänestä tulee nyt vanhempi. Miira vastasi, että tietenkin, koska on ollut mukana lapsen vaiheissa hedelmöitysklinikalta asti.

Lapsen adoptointiin kuului naispareilla aikaisemmin kahdeksan viikon harkinta-aika, jonka aikana voi muuttaa mielensä. Lakipykälä oli poistettu juuri ennen Otson syntymää, mutta siitä huolimatta sosiaalitoimen henkilöiltä löytyi vapaita aikoja vasta kahdeksan viikon kuluttua.

– Se vaikutti oudolta sattumalta.

Äideille on tärkeää, että Otso saa aikuisena halutessaan tietää biologisen isänsä. Sosiaalitoimi toivoi, että Minna olisi kieltänyt isyyden selvittämisen. Hän ei kuitenkaan halunnut tehdä sitä. Otsolla on 18-vuotiaana oikeus saada tietää sukusolujen luovuttaja. Se onkin Minnasta oikeampi termi: ei biologinen isä vaan luovuttaja.

Lapselle kerrotaan asiasta ikätasoisesti. Otso tietää jo nyt, ettei hänellä ole isää ja että lääkäri ja luovuttaja auttoivat äitejä saamaan Otson. Muuten Minna ja Miira eivät mieti asiaa juurikaan.

– Otso on meidän lapsemme. Hän on todella samanlainen kuin minä, ja hänestä löytyy myös Miiran piirteitä.

Itse asiassa ulkopuoliset eivät edes tajua, etteivät Miira ja Otso ole biologista sukua.

Minna on seurannut mielenkiinnolla keskustelua äitiyslaista, joka on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä. Sen tarkoitus on turvata naisparin lapselle kaksi vanhempaa syntymästä lähtien: lapsen voisi tunnustaa jo neuvolassa ennen syntymää, kuten miehet tunnustavat isyyden.

Minna oli ensimmäinen, joka allekirjoitti lakiin liittyvän kansalaisaloitteen. Hän seurasi nimimäärän karttumista silmä kovana palvelun nettisivulla. Kun vaaditut 50 000 allekirjoitusta tulivat täyteen, tunne oli mahtava.

Minnan mielestä laki toisi mukanaan paljon hyvää.

– Yhdeltäkään mieheltä ei viedä isyyttä väkisin, ja yhteiskunnan kulut vähenisivät, kun turhat adoptioprosessit jäisivät pois.

Jatkossa Minna aikoo seurata lakiin liittyvää keskustelua enää etäältä. Kyse on puhtaasti itsesuojeluvaistosta.

– On odotettavissa, että moneen kertaan kuullut jankkaavat ja ilkeät kommentit toistuvat taas.

Juuri nyt Minna ja Miira ovat erittäin onnellisia. Parisuhde voi hyvin, ja elämän perusasiat ovat kunnossa. Minna opiskelee yliopistossa tietojenkäsittelytieteitä.

– Opiskeluista ja pätkätöistä huolimatta rahaa on tarpeeksi kaikkeen oleelliseen, ja rakkautta riittää.

Vanhemmuus on jatkuvaa uuden oppimista, samoin se, miten äitiys yhdistyy parisuhteeseen. Ensimmäiset pari vuotta menivät enemmän lapsen ehdoilla, mutta nyt Minnalla ja Miiralla on säännöllisesti myös parisuhdeaikaa.

– Geokätköilemme ja käymme teatterissa. Samalla lapsi ja isovanhemmat saavat arvokasta mummula-aikaa.

Minna ja Miira kokevat olevansa vanhempina samalla viivalla. Vastuu jakautuu tasan, ja kumpikin tekee kotona kaikkea sen mukaan, kenen aikatauluun se sattuu sopimaan.

Lapsestaan he pyrkivät kasvattamaan ennen kaikkea ihmistä.

– Kasvatamme lasta, emme sukupuolta. Kasvatuksessa mielestämme oleellisempaa on lapsen oma luonne. Emme juuri mieti, kaipaako Otso miespuolisia esikuvia. Hänellä on elämässään tärkeitä aikuisia läsnä.

Minnasta vanhemmuus on ollut mukavaa, ärsyttävää ja välillä todella hauskaa. Juuri sellaista kuin hän oli toivonut ja olettanutkin sen olevan.

– Sateenkaariperheet painivat samojen ongelmien kanssa kuin muutkin perheet, eivät he ole millään jalustalla muihin verrattuna.

Välillä pikkujutut ärsyttävät. Otso tietää, mitä tahtoo, ja silloin väännetään aamukiireessä kättä vaatteista. Yhtä lailla oma lapsi tarjoaa oivaltavia ja ihania keskusteluja. 

– Otso on älykäs lapsi. Hän osaa sanoa vastaan ja perustella omia kantojaan. Toisaalta eiköhän jokainen vanhempi ajattele, että oma lapsi on se kaikkein älykkäin, kaunein, ihanin ja ärsyttävinkin, Minna nauraa.