Myönnän olevani sataprosenttinen maksimalisti, enkä edes halua muuttua
Turhuus on elämässä parasta, Anna Brotkin kirjoittaa kolumnissaan. ”Vino suolakippo, Spice Girls -tikkaripurkki ja kirpparilta ostettu lasinen jättimuna muistuttavat, että elämässä on muutakin kuin hyöty ja järki.”
Työhuoneeni muutti viime kesänä uuteen liiketilaan. Ennen kuin tavaroita alettiin kantaa sisään, istuin hetken tyhjän tilan lattialla. Tila sijaitsee kadunkulmassa, ja valo leijaili sisään kahdesta ilmansuunnasta. Mieleeni luikerteli ajatus: voisiko tämän jättää näin? Mitä jos en toisikaan tänne yhden yhtä tavaraa?
Tyhjissä tiloissa on sitä ihanaa jotakin. Asuntonäytössä pienikin kämppä tuntuu avaralta, ja museossa tyhjyys luo ympärilleen hartautta. Oleellinen tulee esiin. Ylikuormittuneet aistit kiittävät, kun häiriötekijät on minimoitu, ja ajatuskin laukkaa kirkkaammin. Tyhjä tila laittaa miettimään, miksi ylipäätään omistan yhtään mitään, kun tyhjyyden kokemus kerran tuntuu näin huumaavalta.
Edesmenneen kantakahvilani mainosmuki on tärkeä. Samoin kummitädiltä ylioppilaslahjaksi saatu keittolautanen.
Hetken aikaa lattialla haaveiltuani realisminipukka aivoissani napsahti päälle. Aloin miettiä, että ehkä työpöytä on kuitenkin ihan kätevä, ja jos on pöytä, niin tarvitaan tuolikin.
Niin ja sohva, sehän pitää säilyttää kirjoitusjumeja sulattavia päiväunia varten. Seinille on kiva saada tauluja. Tunnelmavalaisimet tarvitaan, samoin viherkasvit.
Ja edesmenneen kantakahvilani mainosmuki, se on tärkeä. Samoin kummitädiltä ylioppilaslahjaksi saatu keittolautanen. Ja kirjat, tietenkin. Ja se pieni marrakechiläinen ryijy, se pehmentää kivasti kaikuisaa tilaa! Kukkamaljakoita. Kirpparilta ostettu kukkopilli tuo kirjotustsemppiä ja japanilainen koinobori onnea. Lista oli loputon.
Pian aivoni olivat perustelleet suunnilleen jokaisen esineen tarpeellisuuden sekä käytännöllisestä että hedonistis-esteettisestä näkökulmasta. Kannoimme tavarat sisään, ja siitä lähtien olen taas elänyt tutun tavaramereni keskellä.
Parhaat reissutkin ovat niitä, joissa on mukana mahdollisimman vähän tavaraa.
Asketismilarppini kesti alle kymmenen minuuttia, mutta sai minut pohtimaan tavarasuhdettani. Diagnosoin välillemme viha-rakkaussuhteen. Tai ehkä suhdestatuksemme luiskahtaa kategoriaan it’s complicated.
Rakastan kaikkea kaunista, mutta samaan aikaan muistelen kaiholla askeettisia elämänvaiheitani. Kun putkiremppaevakon takia asuin ystävieni nurkissa, elin monta kuukautta vain yhdellä repulla. Se oli onnellista aikaa. Ei asukriisejä, kun menin kaikkiin juhliin samassa pikkumustassa.
Parhaat reissutkin ovat niitä, joissa on mukana mahdollisimman vähän tavaraa. Puolityhjä pikkureppu selässäni katselen säälien jättimatkalaukkujaan raahaavia ihmisiä ja tunnen itseni vapaaksi. En ole tavaran orja!
Tavarani muistuttavat, että elämässä on muutakin kuin hyöty ja järki.
Mutta jos olen rehellinen, myönnän olevani sataprosenttinen maksimalisti. Ja kun järjellä ajattelen, en edes halua muuttua.
En, vaikka nyky-yhteiskunta ihaileekin kurinalaista yksilöä, joka ei sorru turhiin nautintoihin. Mutta turhuushan on elämässä parasta! Keramiikkakurssilla tehty vino suolakippo, lapsuuden huoneesta pelastettu Spice Girls -tikkaripurkki ja göteborgilaiselta kirpparilta ostettu lasinen jättimuna. Niissä missään ei ole mitään järkeä, niistä ei ole minulle tai kellekään muullekaan mitään hyötyä ja juuri siksi ne ovat tärkeitä. Ne kantavat mukanaan muistoja elämänvaiheista, minusta, muista ja tunteista, ja muistuttavat, että elämässä on muutakin kuin hyöty ja järki.
Omistamissani tavaroissa tiivistyy elämänfilosofiani: kaikessa ei aina tarvitse olla järkeä, riittää että se tuottaa iloa.
