Moi, olen Sanna ja olen puhelinaddikti. Hävet­tää tunnustaa, mutta viikoittainen ruutuaikani kavaltaa riippuvuuteni. Kuljen puhelimen kanssa joka paikkaan. Tarkistan sen ensimmäisenä aamul­la sängyssä. Saatan unohtaa avaimet kotiin ja lapsen kauppaan, mutta en koskaan puhelinta.

Usein kuljen luuri kädessä pitkin taloa, myös vessaan. En sentään suihkuun, kuten vielä pahemmassa jamassa olevat. Tarkistan puhelimen katsoessani elokuvaa, kesken imuroinnin ja usein myös muiden ihmisten läsnä ollessa. Jos akku menee alle kymmenen prosentin, alan hermoilla.

Säälittävää. Epätervettä. Viekää minut vieroitukseen!

Tilanne on muuttunut vaivihkaa. Puhelinkäytös, jota pidin epäsopivana vielä pari vuotta sitten, on nykyään ihan ookoo. Puhelin viettää jo yöt sänkyni vieressä.

Tietenkin asiaan vaikuttaa se, että olen usein iltaisin yksin. Laitteen ansiosta saan tunteen yhteydestä. Mutta käsi ylös, te parisuhteissa elävät, jotka vietätte ”laatuaikaa” yhdessä molemmat omilla luureillanne.

Laitteet on suunniteltu koukuttaviksi. Toiminto, jolla näytön sisältö uusiutuu yhdellä pyyhkäisyllä, on tarkan harkinnan tulos. Sen esikuvana ovat kasinoiden rahapeli­koneet, joissa saat aina uuden mahdollisuuden voittaa. Homma toimii juuri kuten somevirtaa selaillessa: jospa seuraavalla pyyhkäisyllä tulisi se voitto.

Harvemmin tulee. Tulee vain ontto olo sisuskaluihin ja turpea olo päähän.

Maailman terveysjärjestö WHO on todennut likinäköisyyden leviävän epidemian lailla. Keinovalossa tihrustelu vaikuttaa silmiimme radikaalisti, ja arvio on, että vuoteen 2050 mennessä puolet maailman väestöstä on likinäköisiä. Liika ruutuaika venyttää silmämunaa (kammottava mielikuva!) ja on siksi erittäin haitallinen.

Uskon tämän. Pitkän puhelimella roikkumisen jälkeen näen kaiken stereona enkä ole ajokunnossa.

Ulkoilu luonnonvalossa on asiantuntijoiden mukaan parasta lääkettä. Myös kirjan lukeminen on terveellisempää, sillä silmät saavat lepoa aina, kun sivu pitää kääntää.

Tosiaan! Joskus tehtiin niinkin – nythän kuuntelen kirjan tietenkin puhelimestani. Taas yksi syy jumittaa laitteella.

Puhelin on paitsi kirjastoni, myös sanomalehteni, kamerani, valokuva-albumini, kirpputorini, työpaikkani ja kohtaamispaikkani ystävien kesken. Ehkäpä myös baaritiski, josta voi löytää seuraa yöksi tai koko elämäksi.

Kun puhelimeni meni rikki, tuntui siltä, kuin olisin joutunut yksin umpioon. Lisäksi hermohan siinä paloi monta kertaa uuteen puhelimeen salasanoja muistellessa, eikä esimerkiksi pankin tunnistusäppi tietenkään toiminut. Ilman sitä ei makseta laskuja, varata lääkäriä, allekirjoiteta kansalaisaloitetta eikä tilata lapselle kausihaalaria.

Arvostan hetkiä, joina unohdan puhelimeni pitkäksi aikaa. Eniten nautin livettämisestä: kun saan olla ihmisten kanssa naamat vastakkain. Puhua päällekkäin, nauraa niin että räkä roiskuu, tulkita kasvojen mik­ro­ilmeistä kuivan kommentin hyväntahtoisuuden. Parasta on, jos tämä tapahtuu hyvän ruoan äärellä, kynttilän liekin lepattaessa. Mitään tätä ei voi kokea puhelimella.

Arvostan heitä, jotka elävät ilman älypuhelimia. Nuorten keskuudessa tämä on jo muotia. Fiksut nuoret. He pelastavat vielä maailman.

Sanna Stellan on näyttelijä, joka opettelee vuorosanat lukemalla ne saneluäppiin ja kuuntelemalla niitä puhelimestaan.