Toinen avioero tuntui siltä, että olen totaalisen epäonnistunut – ja näytti, miten loputonta ihmisten myötätunto on
Avioerossa kipua tuottaa myös luopuminen rakkaasta kodista, Kotivinkin kolumnisti Sanna Stellan kirjoittaa.
Rohkeinta, mitä olen koskaan tehnyt on se, että olen uskaltanut rakastaa. Toiseksi rohkeinta on ollut lähteä silloin, kun sen aika on.
Viime keväänä oli aika olla rohkea. Erosin toista kertaa elämässäni avioliitosta.
Ero on ottanut todella koville. Tuntui kuin sydämeni tulisi ulos rinnasta. Viikkojen ajan pitelin sydäntäni kädelläni paikoillaan, hieroin rintakehääni. Kipu oli sietämätöntä, hengittäminen vaikeaa.
Kun pahimpana iltana tuntui, että sydän laukkasi ihan omaa rytmiään ja jätti lyöntejäkin välistä, menin lääkäriin. Makasin sydänkäyräpiuhoissa ja odotin tuomiota. Olin varma, että minulla on särkyneen sydämen oireyhtymä, jolle on kaunis lääketieteellinen nimikin: takotsubo.
Oli aamuja, joina ajattelin, etten pääse sängystä ylös. Mutta jokaiseen päivään kuului jotain hyvää.
En saanut diagnoosia, vaan reseptin rauhoittavia apteekkiin. En hakenut lääkkeitä, sillä päätin vetää eron raakana. Huusin autossa tuskan ulos, itkin, kun itketti, ja raivosin, kun raivostutti. Pettymys tuli ulos raivona, menetetty unelma kuumina kyyneleinä. Luin kaikki mahdolliset kirjat, ramppasin terapiassa, meditoin, kävin hierojalla.
Oli aamuja, joina ajattelin, etten pääse sängystä ylös. Oli öitä, joina en nukkunut yhtään. Mutta jokaiseen päivään kuului jotain hyvää.
Ihmisten ystävällisyys ja loputon myötätunto auttoivat jaksamaan. Kevätjuhlassa puolituttu halusi jakaa tarinansa, ja sitten halasimme pitkään. Jaettu suru on puolitettu suru. Lähdin kevätjuhlasta ajatellen, että selviän kyllä.
Olen uhannut erota vielä kolmannenkin kerran, koska siitä saa palkaksi näin ihanaa huolenpitoa.
Kivun railosta pääsi sisääni niin valtava määrä kirkasta valoa, että sitä oli jopa vaikea ottaa vastaan. Mutta opettelin ottamaan kaiken hyvän, mitä minulle annettiin.
Sitä tuli paljon. Ystävät tulivat kutsumatta, kokkasivat pastaa, viihdyttivät lapset, lellivät minua. Nukuin kavereiden luona ja annoin heidän passata. Sain lukemattomia puheluja, viestejä ja tarkistuksia, miten voin tänään. Tuo pieni kysymys puhelimen ruudulla juuri ennen nukahtamista tarkoitti sitä, etten ole yksin.
Olen uhannut erota vielä kolmannenkin kerran, koska siitä saa palkaksi näin ihanaa huolenpitoa.
Kipuni kautta olen saanut kiinni toisten ihmisten kivusta. Se on hyvin yhdistävä kokemus.
Sydänsuru on tasa-arvoinen. Se ei katso sosiaalista asemaa, kansalaisuutta eikä edes ikää. Toiseen ihmiseen liittyminen, rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen ovat perustarpeita.
Kipuni kautta olen saanut kiinni toisten ihmisten kivusta. Se on hyvin yhdistävä kokemus. Kipu voi olla jokin muukin kipu kuin rakkauden menettäminen. Se voi olla kipua unelmasta, joka ei voi koskaan toteutua: lapsettomuus, läheisen kuolema. Kipua tuottaa myös luopuminen rakkaasta kodista. Yhteisistä seinistä, joiden piti suojata meidän perhettämme, rakkauttamme. Ei auta kuin ajatella, että se ei sitten ollut tarkoitettu näin. Lohtu on laiha, kun selaan asuntoilmoituksia.
Mauritaniassa naiset juhlivat avioeroa keskenään. Siellä ero ei ole häpeän aihe vaan mahdollisuus aloittaa uudelleen.
Avioero tuntui epäonnistumiselta ja kaksi avioeroa siltä, että olen totaalisen epäonnistunut ihmisenä.
Mutta sitten luin Mauritaniasta. Länsi-Afrikan maassa naiset juhlivat avioeroa keskenään. Siellä ero ei ole häpeän aihe vaan mahdollisuus naiselle aloittaa uudelleen. Jos on ollut vaikka yhdeksän kertaa naimisissa, on se naisen kauneuden ja haluttavuuden merkki. Erojuhlat ovat riitti, rituaali, siinä missä polttaritkin.
Itse en ole vielä juhlia järjestänyt. Mutta kun sen aika on, silloin juhlin minuksi tulemista, vapautta ja oman tieni kulkemisen sietämätöntä kauneutta.
Sanna Stellan on näyttelijä, joka ei ole koskaan ajatellut, että benjihyppy olisi rohkea teko.
