Manifestoin vähän vahingossa itseni mummopyöräilemään Himangalle – ja se oli juuri, mitä tarvitsin

Eräänä ankeana, maaliskuisena iltana vuonna 2021 selasin jostain kumman syystä Google-karttapalvelun avulla Himanka-nimisen paikkakunnan katunäkymiä. Minulla oli todennäköisesti ikävä lapsuuteni sielunmaisemiin, olihan Himangalla asunut mummini ja perheemme kesäsaari oli myös siellä.

Etenin karttanäkymissä pitkin kaunista Sautinkarintietä, kun yhtäkkiä näin varttuneen naisen pyöräilemässä viininpunaisella mummopyörällä. Otin pyöräilijästä heti kuvakaappauksen. Katsoin naista pitkään. Olin toipumassa uupumuksesta ja päätin, että juuri noin onnellisena minäkin joskus ajelen Himangalla.

Talletin kuvan ja unohdin sen kokonaan.

Myöhemmin sinä vuonna myönsin itselleni ääneen, että itse asiassa kaipasin lapsuuteni kotiseuduille – synnyin Kokkolassa, elin lapsuuteni ja nuoruuteni Kannuksessa ja kesät vietin Himangalla. Olin etsinyt vanhaa taloa jo vuosia, mutta päämäärättömästi sieltä täältä.

Keväällä 2022 ostin talon Himangalta. En tosin Sautinkarintieltä vaan Torvenkylältä. Minulla ei ollut Torvenkylään mitään yhtymäkohtia, mutta kaunis talo vei mennessään. Ja sijoittuihan nuoruuteni lempikirja Häräntappoase sinne.

Sisustin, somistin ja kunnostin taloa innolla. Irtisanouduin. Kirjoitin kirjan ja toisenkin. Järjestelin elämäni kokonaan uusiksi. Toivuin. Nautin. Rauhoituin.

Vein talolle heti ensimmäisenä kesänä tyylikkään kaupunkipyöräni Pelagon. Se on kaunis kuin mikä, mutta taloltani on lähimpään ruokakauppaan 15 kilometrin matka, joten vaihteeton, tavattoman hoikkavanteinen pyöräni ei ollut tarkoitukseen paras mahdollinen.

Olin tässä vaiheessa ystävystynyt lähinaapurini Maijan kanssa ja sain häneltä lainaan vankan, kolmivaihteisen mummopyörän, jolla aloin vispata Himangan keskustaan ja takaisin.

Vasta äskettäin muistin neljä vuotta sitten tallettamani kuvan. Kaivoin sen esiin ja purskahdin nauruun. Naisen pyörä oli tismalleen sama, jolla nyt ajelin. Olin manifestoinut itseni pyöräilemään Himangalle tismalleen samanlaisella pyörällä ja tyylillä!

Pohdin tietenkin kuumeisesti, mitä kaikkea olisinkaan voinut itselleni manifestoida. Miksi en ollut tallettanut kuvaa luksusjahdista, pittoreskisti ränsistyneestä italialaisesta linnasta, rahakasoista, kultaharkoista tai ökymatkoista maailman ympäri?

Kas tässä piileekin manifestoinnin salaisuus. Manifestointi ei ole hörhöilyä eikä salatiedettä, eikä se etenkään ole mikään toivomusautomaatti. Se on vain tapa suunnata itsensä kohti niitä asioita, joita oikeasti elämäänsä haluaa. Silloin alkaa alitajuisesti ja tietoisestikin tehdä pieniä valintoja, jotka johtavat kohti unelmaa.

En kaipaa elämääni jahteja, linnoja, kultaa tai ökymatkoja. Minä tarvitsin tätä – mummopyöräilyä Himangalla. Ja sen sain.

Kiitos universumi. Kiitos minä.

Muistakaa manifestoida!