Huomasin kaipaavani takaisin lapsuuden kotiseuduilleni, ja ostaa paukautin Torvenkylältä valtavan, vanhan maalaistalon
Ero, työuupumus, irtisanoutuminen – isot elämänmuutokset johdattivat kirjailija Saila-Mari Kohtalan unelmien talokauppoihin. Nyt hätähousuksi tunnustautuva Saila-Mari opettelee hidastamaan vauhtia, sillä joskus parhaaseen lopputulokseen pääsee, kun ei jaksa tarttua toimeen.
Haaveilin vanhasta talosta pitkään, vuosikymmeniä, jos ihan rehellisiä ollaan. Selasin Oikotietä, Etuovea ja Toria niin säännöllisesti, että jossain kohtaa tiesin koomisen tarkkaan Suomen eri maakuntien ja kaupunkien talojen hintatason.
Lähellä 50-vuotispäiviäni huomasin kaipaavani takaisin lapsuuden kotiseuduilleni Keski-Pohjanmaalle, ja yhtäkkiä ostaa paukautin sieltä talon. Olin keskellä valtavia elämänmuutoksia: erosin, irtisanouduin, tuskailin työuupumuksen ja vaihdevuosieni kanssa. Niinhän elämä usein toimii – asiat rysähtävät niskaan yhdellä kertaa täydellä voimalla.
Siellä sitten istuin ja ihmettelin Torvenkylällä valtavaa, vanhaa maalaistaloani. Yllätyksekseni minua ei kaduttanut tai pelottanut. Tunsin syvää rauhaa ja iloa siitä, että uskalsin. Tulin kuitenkin piinallisen tietoiseksi siitä, että minulla ei olisi juurikaan budjettia tehdä isoja remontteja.
Mikä siunaus se olikaan!
”Ensimmäisenä vuonna kaavailemani villit tapetit tuntuivat myöhemmin aivan typerältä idealta.”
Siivosin ja sisustin taloani sydämeni kyllyydestä, mutta isommat asiat oli pakko jättää hautumaan. Ja nehän hautuivat.
Ensimmäisenä vuonna kaavailemani villit tapetit tuntuivat aivan typerältä idealta kun ymmärsin, että talooni sopivat paljon paremmin rauhalliset väripinnat. Pihasuunnitelma oli kaltaiselleni kokemattomalle puutarhurille aivan liian kunnianhimoinen; minun kannattaa mieluummin keskittyä pihapiirin ikiaikaisiin kasveihin kuten juhannusruusuihin ja viinimarjoihin.
Saunan piti rakentuman välittömästi pihan luhtiin, mutta ystäväni vinkistä tajusin ostaa ladattavan usb-suihkun. Hyisinä päivinä saan saunoa rakkaan naapurini Maijan, 85, luona.
Kaltaiselleni hätähousulle moinen odottelu on yhtä tuskaa. Mutta miten hyvää teki elää ja hengittää ihanaa taloani kaikessa rauhassa. Tutustuimme. Annoin sen tyynesti kertoa mistä se pitää eri vuodenaikoina, eri valoissa ja tunnelmissa. Ja minä kuuntelin! Kerrankin minä kuuntelin.
”Rauhallinen pohdiskelu ja odottelu on erinomainen tapa edetä, sillä yllättävän moni asia selviää sillä, että ei tee yhtään mitään.”
Nyt taloon on tehty pari alakattoa ja yhteen pieneen, eristämättömään huoneeseen on laitettu kuitulevyt, jotka odottavat paperointia ja maalausta. Viime keväänä kaikki sähköt uusittiin, koska isossa talossa on huomattavasti mukavampaa yhdeksän pistorasian kanssa vaivaisen yhden sijaan.
Lista asioista, joita pitäisi tehdä, on tietenkin valtavan pitkä, mutta se ei stressaa minua. Talo on viehko nytkin. Rauhallinen pohdiskelu ja odottelu on erinomainen tapa edetä, sillä yllättävän moni asia selviää sillä, että ei tee yhtään mitään.
Viimeisin esimerkki tästä on talon eteinen. Poistin sieltä ensimmäisenä vuonna tapetit, koska talon viimeinen asukas oli eristänyt siitä pienen talvihuoneen joskus 60-luvulla ja tapetoinut samalla umpeen ovia. Talo ei ole ollut koskaan hirrellä ja ajattelinkin maalata ne eteisessä tuvan tyyliin piimämaalimaisella maalilla valkoiseksi.
Onneksi en jaksanut tarttua toimeen. Talossa vierailleet arkkitehtiystäväni innostuivat eteisen tummuudesta. ”Harjaat vain seinät huolella ja laitat kauniit lampetit!” Niin tein ja eteinen on nyt kauniimpi kuin koskaan. Hintalappu remontille oli satasen luokkaa (ne lampetit) ja työaikaa meni noin tunti.
Eteisen hirsien väleissä näkyy yhä 1800-luvulla laitettua sammalta ja savea. Uskon vakaasti siihen, että tämä talo jaksaa kanssani tällaisenaankin aivan mainiosti vielä ne vuodet, jotka meille vielä ovat edessä.
