"Saatan olla Suomessa ensimmäinen, joka tapetoi CLT-seiniä" – Miia Kauhanen perheineen rakentaa taloa, osa 19

Miia Kauhanen on Avotakan ja Meidän Mökin toimituspäällikkö ja kolmen lapsen äiti, joka vastoin omiakin odotuksiaan päätyi rakentamaan taloa nikkarointia karttavan diplomi-insinöörimiehensä kanssa Koillis-Helsingissä. Tämä on sarjan 19. osa.
Kuvat Petri Mulari

Betonilattia paljastuu koko harmaassa kauneudessaan kolmen kuukauden kuivumisen jälkeen. Tyhjennämme koko alakerran työmaaromppeista ja materiaaleista, jotta Lattiamies saa hiottua valupinnan silkkiseksi. Litiumsilikaattikäsittely jättää betonilattian kulutusta kestäväksi, likaa ja kosteutta hylkiväksi mutta hengittäväksi.

Lattiamies ihmettelee, onpa vähän halkeamia. Nyökyttelen tyytyväisenä. Halkeamia tulee kuitenkin eläväiseen betonilattiaan aina, ehkä vasta puolen vuoden tai ensimmäisen lämmityskauden jälkeen. Harva jaksaa odottaa niin kauan lattian viimeistelyä, koska sen jälkeen on lupa aloittaa kalusteiden asennus. Ja se merkitsee, että loppusuora häämöttää!

Melkein päättymätön tarina on ollut valinta prosessi, millä pinnoitamme olohuoneen päätyseinän. Ensin ajattelin muodikasta sormipaneelia pystyyn, mutta meille tulee puuta niin paljon muutenkin, kun seinät ja katot jäävät valtaosin CLT-pinnalle.

Puupintojen lisäksi kaipaan sävyjä ja kuoseja, joten linjasimme, että joka makuuhuoneeseen tulee yhdelle kahdelle seinälle tapettia. Olohuoneen päätyseinään löytyi meille täydellinen Japani-henkinen Sandbergin paneelitapetti. Valinta oli selvä.

Sitten kuukausia myöhemmin tieto lisää tuskaa: valtaosassa tapeteista on nykyään muovia, pois lukien paperitapetit, eli hengittävyys kärsii. Testasin: vesipisarat eivät läpäise valitsemaani tapettia. Yksittäisissä väliseinissä moinen ei maata kaada. Mutta kun kyseessä on kahdeksan metriä pitkän ulkoseinän sisäpinta, ei sitä voi tukkia muovilla. Iso syy, miksi valitsimme CLT-rungon, on sen hengittävä umpipuinen rakenne. Siis sormipaneelia sittenkin.

Ihmisten kanssa juttelu kannattaa aina. Keskusteltuani vielä talotoimittajani ja tapettimyyjän kanssa tajuan, että talon hengittävyyden kannalta tapetin ei tarvitse olla vettä imevää vaan vesihöyryä läpäisevää. Niinpä erään perjantai-illan ratoksi teen testin perinnerakentajien ohjeella: Teippaan palan toivetapettia vesikattilan päälle, asetan sille lasin alassuin ja annan veden kiehua hiljaa. Se toimii sittenkin! Lasin sisäpinnalle alkaa kertyä tapetin läpi vesihöyryä.

CLT-pinta halkeilee kuten hirsiseinä, joten ennen tapetointia se on syytä levyttää. Saatan olla Suomessa ensimmäinen, joka tapetoi CLT-seiniä. Etsimme pitkään hengittävää mutta lujaa vaihtoehtoa kipsilevylle. Talotoimittajani vinkkaa, että Huntonilla on tähän vastauksena kipsistä ja paperikuidusta tehty Fermacell-kuitukipsilevy. Se on karkeasti 2,5 kertaa tavallista kalliimpaa, mutta se paitsi säilyttää puurakenteiden hyveet myös eristää ääntä, mikä on plussaa kaupunkialueella. Siinä ei ole kartonkipintaa eikä siten homehtumisvaaraa.

Kolmas eeppisiä piirteitä saanut prosessi on keittiövalintani. Puoli vuotta jatkuneen hauduttelun jälkeen tulee käänne loppusuoralla. Päädyn tilaamaan kovasti kehutut rungot ruotsalaisjätiltä. Puuseppä tekee niihin vedinuralliset mdf-ovet ja maalaa ne täydelliseen helmenharmaaseen sävyyn.

Lue sarjan edellinen osa täältä.

Havainnekuva: arkkitehti Tapani Takkunen. Lisää kuvia projektin vaiheista Instagramissa: @miia.living.

Julkaistu: 2.3.2020
Kommentoi »