Ravitsemusterapeutti Leena Putkonen: ”Ystäväni ovat minulle valittu perhe”
Ystävä auttoi ravitsemusterapeutti Leena Putkosta suhtautumaan tarkkaavuushäiriöön mutkattomasti. Tässä jutussa Putkonen kertoo, mitä tärkeimmät ihmiset hänelle merkitsevät.
”Ystäväpariskunnan seurassa on hyvä elämisen meininki”
Kati on hyvä ystäväni ja timanttista retkeilyseuraa. Ei ole sanottua, että retkeily olisi luontevaa kaikkien kanssa, vaikka kyseessä olisi kuinka hyvä ystävä.
Retkeily on minulle rentoutumismuoto, enkä kaipaa silloin draamaa.
Kerran teimme Katin kanssa ex tempore kuukauden autoreissun Lapissa. Menimme sinne, minne mieli teki, ja välillä tein asuntoautossa töitä.
Kävin Lapissa ensimmäisen kerran noin seitsemän vuotta sitten ja hurahdin. Ainoa paikka, jossa koen pyhyyttä, on luonto. Aloin viettää kaikki lomani Lapissa.
”Luonto on ainoa paikka, jossa koen pyhyyttä”
Pari vuotta myöhemmin hain ja pääsin eräopaskouluun. Sitä ennen olin tehnyt vain melontaretkiä tyttöjen kanssa ja hiihtänyt hiihtämisen vuoksi. Ajattelin, että voisi olla hyvä olla toinen ammatti varalla. Toinen tausta-ajatus oli ja on yhä, että voisin joskus yhdistää hyvinvointipalvelut ja luontoretkeilyn.
Eräopaskoulussa tutustuin Katiin ja hänen ohellaan Kalleen – he ovat pariskunta ja kiinteä tiimi. Kati on viisikymppinen ja Kalle kymmenen vuotta vanhempi, mutta he ovat ikinuoria. Heidän seurassaan on hyvä elämisen meininki.
Kati ja Kalle ajattelevat aina toisten parasta. He ovat eräopasporukkamme pelastavat enkelit, jotka auttavat lastenhoidossa ja majoittavat kavereita. Niin epäitsekkäitä ihmisiä tulee enää harvoin vastaan. Asuin välillä vuoden Lapissa, ja silloin Kalle laittoi kotiini taulut ja lamput.
Kati ja Kalle ovat ihmisiä, joiden kanssa jakaa mielellään ilot ja surut. Pidän heitä itse valittuna perheenäni.
”Masennustaustani vuoksi samaistun sukulaispoikani haasteisiin”
Sukulaispoikani Joshua ja minä voimme puhua syvällisiä tai jutella niitä näitä. Hänen kanssaan voin puhua puhelimessa tunninkin.
Joshua seuraa ahkerasti maailman tapahtumia ja politiikkaa, ja saan usein häneltä uusimmat analyysit. Joskus hän puhuu kiivassanaisesti, ja välillä minua huolettaa, onko muillakin parikymppisillä niin pessimistinen asenne maailman menoon vai kuuluuko se vain ikään.
Joshualla on ollut nuoren ihmisen haasteita. Olen yrittänyt tsempata häntä ja kertoa, että aika tekee paljon, vaikka hankaluudet nyt tuntuisivat ylitsepääsemättömiltä. Voin samaistua hänen haasteisiinsa – minulla oli masennuskausia samassa iässä. Siihen aikaan mielenterveyspalvelut olivat radikaalisti paremmassa kunnossa kuin nyt. En pyörinyt jonoissa. Jos en olisi saanut heti apua, masennukseni olisi voinut kroonistua. Sain aika erilaiset lähtökohdat kuin nykynuoret, joilla on mielenterveysongelmia.
Jaksan hämmästellä sitä, miten hieno ihminen Joshuasta on kasvanut. Minulla ei ole lapsia, joten on ollut siistiä seurata hänen kasvuaan ja kykyään porskuttaa eteenpäin. Kaikki sisarusteni lapset ovat rakkaita, mutta Joshua on heistä ensimmäinen. Varmaan siksi hän on kuin pikkuveljen asemassa.
Sukuun synnytään, sitä ei valita. Siksi on hauskaa löytää siitä porukasta ihmisiä, joiden kanssa synkkaa.
”Anun kanssa treenaan sitä, miten pääsen vaikeiden aikojen läpi”
Ystäväni ja kollegani Anu on yksi syy siihen, että lähdin Australiaan.
Reilu vuosi sitten Anu lähetti minulle ilmoituksen väitöskirjapaikasta: nyt olisi viimein sopiva aihe minulle. Hän oli lähetellyt ilmoituksia vuosien ajan, mutta aiemmin mikään niistä ei ollut tuntunut siltä, että olisin halunnut tarttua niihin.
Sanoin Anulle, että et ole tosissasi. Olin juuri muuttanut Lappiin, asettunut sinne ja löytänyt arkeeni hyviä ihmisiä. Anun idea kuitenkin lähti itämään. Lapissa oli mahtava meininki, mutta tarvitsin ammatillisia haasteita.
”Ihminen voi elää hyvää elämää, vaikka olisi vähän kiire ja väsy. Välillä minullakin leviää pää kuormitukseen, mutta olen silti onnellinen.”
Anukin on ravitsemustieteilijä. Hänen kanssaan pölötämme intohimoaiheistamme, mutta ennen kaikkea olemme ystäviä.
Jotenkin me molemmat päädymme usein tilanteeseen, että olemme koko ajan vähän ylikuormittuneita. En halua glorifioida kiirettä, mutta joskus innostavat työt vain kasaantuvat – ja Anun seurassa se on koomista. On kivaa, että on ihminen, joka tietää, miltä se tuntuu.
Kirjoitan välillä itsekin stressistä ja siitä, miten tärkeää se olisi saada hallintaan, mutta ei kenenkään elämä ole täysin hallittavissa. Sitä tavoitellaan, mutta se on vain illuusio. Ihminen voi elää hyvää elämää, vaikka olisi vähän kiire ja väsy. Välillä minullakin leviää pää kuormitukseen, mutta olen silti onnellinen.
On paljon taidoista kiinni, miten itsensä saa luovittua vaikeiden aikojen läpi. Saan treenata sitä Anun kanssa. Voimme sanoa toisillemme, että jumankauta tätäkin viikkoa ja tsemppiä vaan sinne. Saan siitä kahjoudesta energiaa.
”Lapsuudessani ei ollut kännyköitä, ja silti minulla on adhd”
On ammatillinen lottovoitto, että pääsen tekemään töitä Heidin alaisuuteen. Hän on kovatasoisimpia ravitsemustutkijoita koko maailmassa.
Muutin kesäkuussa Australiaan tekemään väitöskirjaa sikäläisessä yliopistossa, ja Heidi on ohjaajani. Väitöskirjani aihe liittyy syömisen psykologisiin puoliin. En tee väitöskirjaa vain väitöskirjan takia enkä ole kiinnostunut titteleistä, vaan haluan oppia.
Olemme tunteneet Heidin kanssa pitkään ja myöhemmin ystävystyneet. Heidi on hulvattoman hauska, mutta töissä tiukka. Se ei kuitenkaan jännitä – tiedän, että hän vain tahtoo parastani, ja että kehityn ammattilaisena.
Sain adhd-diagnoosin puolitoista vuotta sitten. Suomessa julkinen keskustelu adhd:sta on musertavaa. Juuri kun olin itse saanut elämäni asioita selville, alkoikin joka tuutista tulla, että ihmiset kuvittelevat itselleen adhd:n, ja oikeasti kaikki on kännyköiden syytä.
Keskustelu menee väärillä urilla eikä auta ketään. Ei minun lapsuudessani ollut kännyköitä, ja silti minulla on adhd.
Ennen Australiaan lähtöäni Heidi totesi, että minun kannattaa kertoa tarkkaavuushäiriöstä yliopiston terveydenhuollolle ja yliopistolle muutenkin, sillä siitä voisi olla minulle jotain hyötyä. Adhd oli hänelle normaali asia, johon ei liittynyt sellaista stigmaa, mihin olen tottunut.
Minulla oli muutenkin ollut hyvä olo päästä tekemään asioita yhdessä Heidin kanssa. Tuli vielä parempi olo: vau, onpa siistiä lähteä töihin tällaiseen ilmapiiriin.
”Ystäväni Topi on elämäni keventäjä”
Miestenpäivänä lähetin Topille viestin: hyvää miestenpäivää elämäni tärkeimmälle miehelle. Se on meidän vitsimme. Topi on hyvä ystäväni.
Tutustuimme kymmenisen vuotta sitten, kun halusin oppia hyönteisproteiineista. Kaverini tiesi jonkun kreisin hyönteiskokin Twitteristä.
Laitoin Topille viestin, että tuletko luokseni kokkaamaan – teen ruokaa, jos tuot ötököitä. Topi suostui. Kutsuin luokseni ihmisiä syömään, laitoin kasvissosekeittoa ja risottoa, ja maistelimme Topin hyönteisiä.
Minun on helppo saada uusia ystäviä missä menenkin. Etuni on se, että en jännitä mennä uusiin paikkoihin tai laittaa sattumanvaraisesti viestiä Twitterissä jollekin Topille. Yksinyrittäjänä olen tottunut menemään kaiken maailman kinkereille ja koulutuksiin, joissa tulee mukavasti vastaan ihmisiä, joiden kanssa synkkaa.
”Laitoin Topille viestin, että tuletko luokseni kokkaamaan – teen ruokaa, jos tuot ötököitä. Topi suostui.”
Vaikka tutustuimme Topin kanssa hyönteisproteiinien merkeissä, nykyään yhteinen juttumme on huumorintaju. Topi heittää älyttömiä puujalkavitsejä ja minä jaksan nauraa niille vuodesta toiseen.
Yhdessäolomme on seurustelua ja läpänheittoa. Lähettelemme toisillemme true crime -asioita ja muuta oleellista, pääsääntöisesti emme mitään töihin liittyvää.
Topi on paitsi hauska, myös äärettömän hyväsydäminen persoona, hyvä tyyppi ja kaikkien kaveri. Ystävyytemme on spontaania ja välitöntä: oletko siellä, nähdäänkö täällä, mennäänkö nyt lounaalle? Topi on elämäni keventäjä.
”Ilman Annen tsemppiä en olisi päässyt eteenpäin”
Tapasin Annen, kun olimme samassa työryhmässä järjestämässä ravitsemustieteen seminaaria.
Seminaarin järjestelyt kestivät kolme vuotta. Anne oli läheisin työparini, olimme intensiivisesti yhteyksissä joka viikko ja lähennyimme tosi paljon.
Välillä järjestelyissä oli tiukkoja paikkoja. Työtä tehtiin koronavuosien aikana, minkä takia kaikki oli koko ajan auki. Seminaariin olisi tulossa ihmisiä ympäri maailmaa, mutta ilmassa oli koko ajan paljon epävarmuutta.
Jo se, että joku toinen oli läsnäolollaan jakamassa epävarmuutta, oli mahtavaa. Mutta Anne on myös hyväsydäminen ja ihana ihminen, joka ajattelee muita uskomattoman paljon.
Esimerkiksi kerran, kun puhuimme Annen kanssa puhelimessa, hän sanoi minulle jotain vähän kireään sävyyn. Meni ehkä viisi minuuttia, kun häneltä tuli pahoitteleva tekstiviesti, vaikka en ollut ottanut hänen sanomisiaan mitenkään henkilökohtaisesti.
En tiedä, olisinko päässyt tiukoista paikoista eteenpäin ilman Annen tsemppiä ja kannustusta. Pystyimme molemmat nauramaan vaikeille asioille, ja sitten taas mentiin hyvässä hengessä eteenpäin.
Itse seminaari meni nonstoppina viiden tunnin yöunilla. Sellaisessa auttaa, kun vierellä on ihminen, jonka kanssa voi aamuisin hihitellä pikkuisen väsähtäneenä.
