Ratsastusonnettomuus vei eläinlääkäri Taijan viikoiksi sairaalaan: ”Minulle ei annettu edes toivoa, että voisin parantua”
Ratsastusonnettomuus mullisti Taija Saloniemen, 46, elämän. Kuntoutuksesta tuli yllättäen viiden lapsen äidin suurin koettelemus. Lopulta Taija alkoi toipua, kun sai toivoa – ja luvan juosta.
Edellisenä päivänä Taija Saloniemi, 46, ja hänen poikansa Olavi, 14, istuivat Helsingin Messukeskuksen yleisössä ja seurasivat laukkaavia hevosia Cavalluna-show’n näyttämöllä. Kauniisti pukeutuneet ratsastajat sulautuvat hohtavien hevosten liikkeisiin musiikin rytmittäessä tahtia.
Seuraavana aamuna kotona Lohjalla koko perhe kokoontui äitienpäiväaamiaiselle. Taijan lisäksi pöydässä istuivat hänen puolisonsa Jussi, 49, sekä lapset Olavi, Ilari, 16, Severi, 11, Siiri, 9 ja Einari, 8.
Aamiaisesta Taija ei kuitenkaan muista mitään. Myöhemmin samana päivänä sattunut ratsastusonnettomuus vei häneltä muistin ja melkein hengen.
”Iltapäivällä lähdimme Olavin kanssa tutulle ratsastusreitille. Ratsastin nelivuotiaalla suomenhevosella, Taikautulla. Olin ratsastanut tämän reitin kymmeniä kertoja, mutta Taikautu oli matkassa ensimmäistä kertaa”, Taija kertoo.
Olavi ratsasti perässä vaaleanruskealla Talle-ponilla. Puolen tunnin matkan jälkeen ratsukot olivat kuuden kilometrin päässä kotoa ja kääntymässä takaisin. Mitä varsinaisesti tapahtui, sitä eivät Taija eikä Olavi tarkkaan tiedä. Hevonen ehkä säikähti jotain, teki äkkiliikkeen, sekosi askelissaan ja kaatui. Taija jäi hevosen alle.
Olavi soitti kotiin pihahommissa olleelle isälle ja otti Taijan hevosen kiinni. Jussi ja Ilari saapuivat paikalle autolla. Samaan aikaan tuli ambulanssi, ja matkalla Helsinkiin Taija nukutettiin.
”Kotona tilanne oli aluksi hurja, sillä heräämisestäni ei ollut takeita. Kaikilla oli kova huoli. Mieheni sanoi, että ensimmäinen yö onnettomuuden jälkeen oli hänen elämänsä raskain”, Taija sanoo.
Kahden viikon kuluttua Taijan annettiin herätä. Hänet oli tuotu kriittisessä tilassa Helsingin Meilahden sairaalan teho-osastolle. Taijalla oli todettu murtumia kallossa ja niskanikamassa. Aivoissa oli verenvuotoa, ja hänen silmäkuoppansa oli murtunut useasta kohdasta. Nukutuksessa aivot olivat saaneet aikaa toipua, ja hengityskone oli pitänyt yllä Taijan kehon toimintaa.
Taija siirrettiin teho-osastolta toiseen sairaalaan valvontaan ja sieltä saman sairaalan neurologiselle osastolle kuntoutukseen. Ambulanssimatkasta hän muistaa häivähdyksen. Perhe pääsi vierailulle seuraavana päivänä.
Heti onnettomuuden jälkeen moni arkinen asia, kuten puhuminen ja käveleminen oli Taijalle vaikeaa, mutta hän ajatteli niiden olevan tavallisia seurauksia onnettomuudesta. Toipuminen vaatisi aikaa. Se olisi normaalia, Taija ajatteli.
Kuntoutuksessa hänelle syntyi kuitenkin nopeasti tunne, ettei aikaa ja tilaa oikein ollut.
”Minusta tuntui, että lääkärit ja hoitajat analysoivat kaikkea mitä tein ja unohtivat kohdata minut yksilönä”, Taija sanoo.
”Kotona kaikilla oli kova huoli. Mieheni sanoi, että ensimmäinen yö onnettomuuden jälkeen oli hänen elämänsä raskain.”
Kun Taija kysyi niskakivustaan, oli lääkärin vastaus lääketieteellinen. Kun hän kysyi kivuista seuraavana päivänä toiselta lääkäriltä uudelleen, häntä muistutettiin, että hän oli jo aikaisemmin kysynyt asiasta. Tämä vain todisti, ettei hänen muistinsa toimi. Kun hän piti hevosen alle jäänyttä särkevää kättään kiinni kyljessään, kirjattiin se aivovamman aiheuttamaksi kehonhallinnan muutokseksi.
”En muista kenenkään kysyneen miltä minusta itsestäni tuntui. Jos iloitsin vointini käänteestä, lääkärit ja hoitajat muistuttivat minua vammoistani. Niiden kanssa olisi opittava elämään. Tuntui, että kuntoutuksessa ei uskottu siihen, että tilani voisi kohentua.”
Jokainen tuleva tutkimus sai Taijan jännittämään ja stressi kasvoi huomaamatta. Hän pyysi keskusteluapua, jotta olisi voinut käydä läpi onnettomuutta ja sen aiheuttamaa traumaa ja vammoja, mutta ei saanut sitä. Päivittäisten testien jälkeen Taijalle usein kerrattiin asiat, joista hän ei suoriutunut tai joissa hänellä oli haasteita.
Vaikka perhe kävi sairaalassa päivittäin, kantoi Taija huolta heidän pärjäämisestään. Ystävät ja läheiset perustivat eläinten hoitamiseksi apuringin, ja Taija ikävöi arkisten töiden ja perheen pariin.
”Terapia tuntui nöyryyttävältä. Aloin harjoitella testejä varten, ja tein esimerkiksi kertotaulua ja tein ristisanoja. Ja kun en saanut öisin nukuttua, harjoittelin kovempaa. Nyt ajattelen, että kotiaskareet olisivat olleet parempaa kuntoutusta. Olisin saanut toipua ilman stressiä.”
Kotiinpaluu tuntui Taijasta ensin vapauttavan ihanalta.
”Olin vain onnellinen, että pääsin kuntoutuksesta pois. Kotona lapset olivat koko ajan lähellä tai kainalossani ja kysymässä kuulumisiani.”
Kuntoutusta oli tarkoitus jatkaa, mutta Taijan vointi heikkeni. Suorituspaineet ja onnettomuustrauman sekä kuntoutuksen aiheuttama stressireaktio syvenivät entisestään.
Pian Taijan ahdistus oli niin voimakasta, että hän pelkäsi kuolevansa. Hän ei pystynyt syömään eikä nukkumaan. Lopulta hän vain makasi olohuoneen sohvalla ja yritti saada nukuttua edes hetken unilääkkeiden voimalla.
”Onneksi mieheni auttoi minua hakemaan apua, sillä yksin en olisi varmasti jaksanut”, Taija kertoo.
”Nyt ymmärrän, miksi ihmiset joskus ahdistuksessaan päätyvät itsemurhaan. Vaati neljä lääkärikäyntiä ennen kuin minut otettiin sisään psykiatriseen sairaalaan. Se, että pääsin hoitoon juuri sinne, oli parasta mitä koko toipumisaikanani tapahtui.”
Uudessa hoitopaikassa kaikki kuntoutusterapia lopetettiin. Ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen Taijan kaikkea toimintaa ei enää tarkkailtu eikä analysoitu. Hän sai oman huoneen ja päätti itse päivärytmistään.
"Yllätyin siitä, miten kaikki vaatimukset hävisivät. Minun ei tarvinnut osoittaa, että olen hyvä ja pätevä. Sain olla ja elpyä omassa tahdissani”, Taija kuvailee.
”Minua ei enää kohdeltu pelkästään aivovammapotilaana vaan yksilönä. Sain nukkua ja keskustella hoitajan ja lääkärin kanssa ja lääkettä fyysisiin kipuihini.”
Ensimmäiset päivät Taija lepäsi. Viikon päästä hän sai luvan juosta. Sairaalan viereistä kohoavalta harjulta alkoi metsässä risteilevä kuntopolku, jossa hän juoksi loppukesän lämpöisinä päivinä.
”Juoksin metsässä pitkiä lenkkejä päivittäin. Heti ensimmäisen juoksulenkin jälkeen huomasin, kuinka hyvää se teki. Lenkin jälkeen olin väsynyt ja nälkäinen.”
Kun Taijan olo alkoi parantua, hän söi enemmän, uni palasi ja vähitellen myös stressi alkoi hellittää. Kesän lopulla Taija pääsi kotiin kaikkiaan 11 viikon sairaalareissun jälkeen. Psykiatrisella osastolla hän ehti viettää neljä viikkoa.
Toinen kotiinpaluu sujui edellistä paremmin. Taija oli saanut hoitoa, joka tuntui myös hänestä itsestään hyvältä.
”Olen aina ajatellut olevani sinnikäs ja sisukas, onnettomuus ei sitä muuttanut. Hyvä hoitokontakti antoi minulle varmuutta jatkaa toipumista kotona.”
Parasta kuntoutusta Taijalle oli se, että hän sai heti tarttua tilan töihin. Laidunaitaukset piti purkaa ja karsinat siivota. Myös lasten kanssa vietettyä aikaa Taija rakasti. Hän kävi metsälenkeillä ja istui ulkona katsomassa lasten ratsastustunteja ja jalkapallotreenejä. Ja sitten olivat tietenkin hevoset.
Viime syyskuussa Taijalla ei vielä ollut lupaa ratsastukseen, ja hän päätti lähteä hevosen kanssa kärryajelulle. Taija valjasti kokeneen Taikapölyn kärryjen eteen. Ensimmäinen kerta hevoskyydillä lähes neljään kuukauteen oli nautinto.
”Onnettomuus ei muuttanut suhdettani eläimiin tai hevosiin lainkaan. Se oli monen sattuman summa ja äärimmäisen huonoa onnea. Olin tuntenut Taikautun sen syntymästä asti, onhan se oma kasvattini. En olisi lähtenyt sen kanssa metsään, jos olisin ajatellut, että se ei pysty siihen”, Taija pohtii.
Luvan ratsastukseen Taija antoi lopulta itse itselleen sen jälkeen, kun hän oli saanut lääkäriltä luvan ajaa autoa. Hän ratsasti – tietenkin – samalle paikalle, jossa onnettomuus oli tapahtunut.
”Onnettomuus ei muuttanut suhdettani eläimiin. Se oli sattumien summa ja äärimmäisen huonoa onnea.”
Punaisen maalaistalon pihalla juoksee mustavalkoinen paimenkoira. Taija on juuri vienyt neljä hevosta viereiseen tarhaan ja lappaa talikolla turpeen sekaista lantaa karsinoista kottikärryihin. Nyt, vuosi onnettomuuden jälkeen, hän on sama aikaansaava ihminen kuin aikaisemminkin.
Eläinlääkärinä työskentelevällä Taijalla suuri osa päivästä kuluu eläinten parissa. Koirien lisäksi kotona on lapinlehmiä ja suomenhevosia.
”Lantaa luodessa tulen usein onnelliseksi siitä, että saan tätäkin arkista hommaa tehdä.”
Työhönsä eläinlääkärinä Taija pääsi palaamaan vajaa puoli vuotta onnettomuuden jälkeen. Sitä ennen hänen oli suoriuduttava kolmetuntisesta neuropsykologisesta testistä, jossa arvoitiin muistia, tarkkaavaisuutta, keskittymistä, havainnointikykyä, käyttäytymistä ja tunnesäätelyä.
Töihin palaaminen jännitti. Ensimmäisenä työpäivänä potilaita oli kuitenkin niin paljon, että tunne unohtui hetkessä.
"Työ imaisi minut heti täysillä mukaansa. Kukaan ei ollut huolissaan, tarkkaillut jokaista liikettäni tai valvonut minua. Se oli todella vapauttavaa. Ja oli ihanaa huomata, kuinka työkaverit ja asiakkaat olivat kaivanneet minua."
Uudessa arjessa Taija elää enemmän hetkessä kuin aiemmin ja tekee asioita, jotka tuovat iloa ja energiaa. Hektisen arjen vastapainona Taija nauttii perheestä ja koirien, hevosten ja lehmien kanssa vietetystä ajasta.
”Päivät kuluvat perheen arjen pyörittämisessä ja työssä, mutta sen rinnalla olen ottanut enemmän tilaa itselleni ja järjestänyt aikaa ratsastamiselle. Se on viime vuosina jäänyt liian vähälle.”
Tulevaisuudessa Taija haaveilee suomenhevosvarsoista, maratonin juoksemisesta sekä paluusta kilparatsastuksen pariin. Kokemansa myötä häneen on tullut uutta herkkyyttä – ja päättäväisyyttä. Kuntoutuksen stressi on kuitenkin jättänyt jälkensä.
”Huomaan, että pohdin nykyään aiempaa enemmän, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Ärsyynnynkin siitä, mutta samalla ajattelen, että ajan kanssa tämäkin menee ohi.”
Onnettomuuden jälkeiset vastoinkäymiset opettivat Taijaa kyseenalaistamaan auktoriteetteja. Hän sanoo, että luottaa nyt enemmän itseensä sekä siihen, mitä kokee ja tuntee.
”Kuntoutuksessa katsottiin, että toipumiseni olisi pitänyt mennä tietyn muotin mukaan. Siellä minulle ei annettu edes vaihtoehtoa, että voisin parantua. Tuntui, että minulta vietiin toivo, tärkein mitä ihmisellä pitäisi olla”, hän jatkaa.
”Mutta eihän kukaan yksilö ole samanlainen kuin toinen.”
