”Siihen ei vaadittu kuin pari sekuntia, ja elämäni meni ylösalaisin. Pienessä hetkessä aktiivinen, tiivis perheeni joutui totuttelemaan uudenlaiseen arkeen.

Entinen mieheni ja kahden lapseni isä työskenteli LVI-asentajana. Marraskuussa 2014 hän joutui työtapaturmaan ja sai voimakkaan sähköiskun. Sen seurauksena hän vammautui ja sai kroonisen hermokipuoireyhtymän. Se vaikutti hänen vointiinsa sekä fyysisesti että psyykkisesti – ja samalla myös meidän koko perheeseemme.

Aiemmin elämämme oli rakentunut vapaa-ajan urheilullisten aktiviteettien ja matkustelun ympärille. Kuskailimme lapsia jalkapallo-, uinti- ja voimistelutreeneihin ja viikonloppuisin keksimme yhteisiä puuhia – pyöräretkiä ja ulkona liikkumista. Onnettomuuden jälkeen se kaikki loppui kuin seinään.

Urheilullisesta ja työorientoituneesta puolisostani tuli sairauslomalle ja lopulta eläkkeelle joutunut ihminen, jonka mieli sairastui myös. Hän ei voinut jatkaa elämää, johon oli tottunut. Eläkkeelle joutuessaan hän oli 34-vuotias.

Meillä oli vuosien ajan tapana käydä yhdessä kerran viikossa uimahallissa. Kun isä ei pystynyt enää tulemaan mukaan, lapsetkaan eivät halunneet lähteä. Perheemme koko kulttuuri meni sekaisin, ja yhteiset tekemiset vaihtuivat kotona olemiseen. Tunnelma oli ahdistunut ja surullinen.

Kun yksi perheenjäsen sairastuu, muut saavat tukea. Näin olin aina ajatellut. Mutta me jäimmekin yksin vaille minkäänlaista kriisi­apua tai sosiaalitoimen keskustelutukea. Myös monet ystäväperheet lakkasivat pitämästä meihin yhteyttä. Ehkä he eivät enää tienneet, miten kanssamme pitäisi olla.

Isän sairastuminen oli lapsillemme niin kova paikka, että molemmat alkoivat oirehtia. Heillä oli oppimisvaikeuksia, keskittymis­kyvyn puutetta, aloitekyvyttömyyttä ja masentuneisuutta. Luulen, että heidän voimavaransa eivät psyykkisen kuormituksen vuoksi riittäneet siihen, mitä koulutyö vaati.

Pyysin ja hain lukemattomia kertoja erilaisia tukipalveluja ja keskusteluapua, mutta sain aina kieltävän vastauksen. Kriteerit eivät täyttyneet, vaikka äitinä tiesin meidän tarvitsevan tukea. Viranomaisten mielestä tukeen oli oikeutettu vain sairastunut ihminen, eivät me muut perheenjäsenet. Avuntarvettamme ei siis jostain syystä tunnistettu tai ymmärretty. Minun on vieläkin vaikea hyväksyä sitä.

Arjen pyörittäminen ja kaikki vastuut jäivät minulle. Lasten tunteet vaihtelivat äärilaidasta toiseen. Olin jatkuvassa hälytystilassa ja valmiudessa siihen, että apuani tarvitaan. Se oli henkisesti todella kuormittavaa.

Tunsin itseni todella epäonnistuneeksi äidiksi. Miten en voinut turvata lasteni elämää? Miksi en voinut tai osannut auttaa heitä? Miksi me emme saaneet tukea, jota olisimme tarvinneet?

Voimani olivat niin lopussa, että tein meistä lasten­suojeluilmoituksen. Lasteni isän onnettomuudesta oli silloin kulunut kaksi vuotta.

Jo sen olisi mielestäni kertoa, miten suuri hätä minulla oli perheeni hyvinvoinnista – ei kukaan äiti tee lastensuojeluilmoitusta perheestään kepein perustein. Olin nähnyt työssäni lastentarhanopettajana sen, miten lastensuojelu voi tukea ja auttaa perheitä vaikeassa tilanteessa.

Olin uupunut ja toivoin apua. Saisimmepa vaikka tukihenkilön perhetuen kautta – toisen aikuisen, jonka kanssa voisin jakaa taakkaani ja jolle lapset voisivat purkaa ajatuksiaan. Mutta taas meidän katsottiin pärjäävän riittävän hyvin itseksemme. Seinä tuli vastaan ja avunpyyntöni tyrmättiin.

Onnettomuudesta ehti kulua neljä vuotta ennen, kun lapset saivat lopulta tukea.

Keväällä 2019 olin tuolloin rutiininomaisessa poskiontelonleikkauksessa, mutta sain sen yhteydessä keuhkoveritulpan. Fyysinen kuntoni romahti, ja samalla myös henkinen. Tuntui, etten jaksaisi enää yhtäkään taistelua – en kehoni enkä mieleni kuorman kanssa.

Jäin pitkälle sairauslomalle ja sain diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta. Tuntui, etten jaksa edes hengittää. Syöminen tai käynti suihkussa uuvutti liikaa. Mieleni oli niin maassa, etten oikein edes tiennyt kuka minä olen.

Parisuhteemme oli päättynyt eroon vuonna 2018 enkä ollutkaan enää kenenkään vaimo. Luopuminen ydinperheestä tuntui pahalta. Pitkän parisuhteen kariutuminen aiheutti myös surua, vaikka tiesin, ettei meillä ollut enää muita vaihtoehtoja kuin jatkaa elämää erillään.

Keuhkoveritulpan jälkeen sairastuin vaikeahoitoiseen astmaan enkä pystynyt pyöräilemään tai käymään koirien kanssa pitkillä kävelylenkeillä. Olin aivan eksyksissä. Mitä tapahtuisi tulevaisuudessa? En enää edes tunnistanut ihmistä, joka katsoi minua peilistä.

Kuin ihmeen kaupalla aloin hiljalleen toipua. Olin sairaalassa vain muutaman päivän, mutta kotona lähes petipotilaana kaksi kolme kuukautta. Äitini oli huolehtinut kahdesta suomenlapinkoirastamme, nyt 11-vuotiaasta Tarusta ja 6-vuotiaasta Sirusta. Rauhallisesti lähdin tekemään niiden kanssa lyhyitä kävelylenkkejä.

Nyt ajattelen, että koirat olivat parantumiseni kulmakivi. Alussa vein koirat metsään ja istuin kannon nokkaan katsomaan, kun ne touhusivat. Pikkuhiljaa lenkit pitenivät. Koirat pakottivat minut ulos ja liikkeelle. Samalla luonnossa oleminen piristi mieltäni.

Sain vakuutusyhtiön kautta kuntoutustukea, jonka ehtona oli opiskelujen jatkaminen. Niinpä ryhdyin täydentämään yliopistossa kasvatustieteen opintojani vuonna 2021. Pian irtisanouduin työpaikastani lastentarhanopettajana.

Minusta ei ollut enää jatkamaan samalla uralla. Varhaiskasvatuksen opettajan työ on nyt liian raskasta henkisesti, mutta myös fyysisesti. Voimani eivät riitä työskentelemään jatkuvassa hälyssä ja aktiivisuudessa.

Muutos tuntuu pahalta minäkuvani kannalta – en olekaan enää varhaiskasvattaja. Erityistarpeiset lapset olivat lähellä sydäntäni, ja olisin halunnut kehittää itseäni sillä osa-alueella enemmän. Minun on ollut vaikea hyväksyä, että se kaikki jäi.

Olen edennyt jatko-opinnoissani rauhallisesti, henkilökohtaisen opetussuunnitelmani mukaan. Voimani eivät riitä samaan tahtiin muiden opiskelijoiden kanssa, mutta se ei haittaa.

Toivon voivani työskennellä jonakin päivänä mielenterveysasioiden parissa. Ehkä erilaisissa projekteissa tekemässä työtä, joilla voitaisiin kehittää tukipalveluja mielenterveyspotilaille ja heidän läheisilleen. Haluaisin viedä eteenpäin asiantuntemustani tällä saralla. Samasta syystä päätin kaksi vuotta sitten kouluttautua oululaisen Hyvän mielen talon kautta kokemusasiantuntijaksi. Perheeni tarinaa kertomalla haluaisin vaikuttaa siihen, että joku toinen voisi päästä helpommalla.

Vertaistuen merkitys on ollut minullekin suuri. Olen itse saanut eniten apua keskusteluista sellaisten ihmisten kanssa, joiden perheenjäsenellä on mielenterveysongelmia. Haluan olla tukemassa niin paljon kuin ikinä pystyn – tarjoamassa apua, jota me emme saaneet.

Kokemusasiantuntijan työ on jouduttanut toipumistani. Olen käynyt lukuisia kertoja läpi asioita, jotka menivät huonosti, mutta myös niitä, jotka auttoivat meitä eteenpäin.

Toipumiseni kaikesta on edelleen kesken. Arkeani rajoittaa kaikkein eniten jaksaminen ja sen rajallisuus – niin omani kuin nuortenkin. Elämämme täytyy olla aika­taulutettua ja riittävän rauhallista, jotta emme kuormitu liiaksi ja saamme tarpeeksi lepoa.

Astma rajoittaa edelleen elämääni. Se on ollut kaltaiselleni liikunnalliselle ihmiselle aika kova paikka. Hengitysvaikeudet vaikeuttavat kaikenlaista urheilua, mikä taas olisi tärkeää henkiselle hyvinvoinnille.

Saan voimaa siitä, että lapset ovat päässeet pahimman yli. Poikani on nyt 18-vuotias ja tyttäreni 16. Olemme hitsautuneet tiiviiksi kolmikoksi. Saamme teinieni kanssa aikaan huippukeskusteluja melkein mistä tahansa – oli kyse, mopoista, politiikasta, terveydestä tai ihmissuhteista. Molemmat ovat mahtavia tyyppejä.

Tiedän, että katkeruus vie hirveästi voimavaroja. En silti mahda tunteilleni mitään. Olen hyvin katkera siitä, ettemme saaneet oikeanlaista kriisiapua silloin kun sitä kipeimmin tarvitsimme – erityisesti lapset.

Perheellemme tarjottiin ensimmäistä kertaa sopeutumisvalmennusta neljä ja puoli vuotta ex-mieheni vammautumisen jälkeen. Se tuli todellakin liian myöhään, olihan parisuhteemmekin jo ehtinyt hajota.

Vuonna 2018 aloimme saada tukea arkeemme. Nyt minulla on rinnallani perhetyöntekijä eli toinen aikuinen, jonka kanssa voin pohtia esimerkiksi lasten murrosikää.

Jos kokemani jotain opetti, niin ainakin sen, miten sinnikäs ja jämäkkä olen. Olen oppinut puolustajan roolin ja lyömään nyrkkiä pöytään. Kun on kaksi lasta vastuullaan, on vain pakko mennä eteenpäin.

Toivon, että olisin jonakin päivänä vielä työkykyinen ja saisin mielekkään uuden ammatin. Olisi myös ihanaa löytää uusi puoliso. Aika näyttää, miten käy, mutta juuri nyt tuntuu hyvältä, että uskallan taas unelmoida.

Elin monta vuotta kuin suojalaput silmieni peittona. Nyt tiedän, kuka olen ja mitä elämältäni haluan. Tunnistan taas ihmisen, joka katsoo minua peilistä.”