Avotakka

Niukkuuden ylistys! Köyhyys saneli pula-ajan kalustetyylin – ekologisesta kekseliäisyydestä voisi ottaa oppia nykysuunnitteluunkin

Niukkuuden ylistys! Köyhyys saneli pula-ajan kalustetyylin – ekologisesta kekseliäisyydestä voisi ottaa oppia nykysuunnitteluunkin
Korvikemateriaalit edustivat aikansa ekologista kekseliäisyyttä ja vaikuttivat yllättävän paljon siihen, miltä kotimainen vintage näyttää.
Julkaistu: 24.2.2021
Muotoilija Ilmari Tapiovaara kirjoittaa Ornamon vuosikirjassa vuonna 1945 sota-ajan kovasta hengestä mutta näkee siinä myös paljon myönteistä: ”Yhteiskunnan elämän tasaista kulkua järkyttävät tapahtumat ovat aina olleet uusien ratkaisujen, uusien muotojen ja materiaalien synnyttäjiä.”
Elettiin aikaa, jolloin toinen maailmansota ja puute vaikuttivat jokaisen suomalaisen elämään. Pulaa oli sekä sodan aikana että sitä seuranneina vuosina aivan kaikesta: ruuasta, rakennusmateriaaleista, tekstiileistä, työvoimasta ja energiasta.
Kansanhuoltoministeriö valvoi tiukasti elintarvikkeiden jakamista ja asetti ankaria säädöksiä myös kalustetuotantoon. Vaikka elämä oli kovaa, Suomessa vallitsi eteenpäin pyrkivä tunnelma. Tapiovaara piti materiaalipulaa ja säännöstelyä mahdollisuutena luoda uusia innovaatioita ja kehittää kalustetuotantoa: ”Joudutaan ehkä jättämään työtavoista ja tekniikasta jotakin sovinnaista ja totuttua, käyttämään ehkä hyljeksittyjä materiaaleja tai löytämään uusia. Tulevina vuosina etsitään uutta siinä, missä sotavuosina totuteltiin pois entisestä”, hän jatkaa kirjoitustaan.
Ilmari Tapiovaara näki materiaalipulan hyvänä mahdollisuutena kehittää suomalaista kalustetuotantoa.
Pulavuosina nojatuolien verhoilu kiellettiin. Domus-tuoli on muotoiltu niin, ettei verhoilu ole välttämätön.
Ilmari Tapiovaara katsoi, että muotoilijoiden tulisi olla entistä kokeilevampia ja tutkivampia ja omaksua löytöretkeilijän mielenlaatu. Suunnittelijoiden täytyisi alkaa vaatia itseltään enemmän.
Tapiovaara innosti kollegojaan hankkimaan itselleen teknistä pätevyyttä, jotta he voisivat suunnittelussaan ottaa paremmin huomioon tuotantotekniset asiat. Monet suunnittelijat eivät jääneetkään tilanteen armoille vaan käyttivät luovuuttaan ylläpitääkseen monipuolista mallivalikoimaa.
Pula koneista, varaosista, nauloista, saranoista, lakoista, liimoista, väreistä ja verhoilukankaista aiheutti haasteita kalustetuotantoon. Kalusteiden valmistamiseen pyrittiin käyttämään vain välttämätön määrä materiaalia, ja monet tutut materiaalit vaihdettiin korvikkeisiin.
Ennen toista maailmansotaa kodit sisustettiin mielellään raskailla, koristeellisilla jalopuisilla tyylikalustoilla, jotka jäljittelivät menneiden vuosisatojen tyylejä, kuten renessanssia, rokokoota ja empireä. Niitä pidettiin arvokkaina ja hienostuneina, ja niiden käyttö kieli asukkaiden hyvästä yhteiskunnallisesta asemasta.
Tapiovaara suunnitteli Domus-pöydän rakenteen niin, ettei jalkojen kiinnittämiseen tarvittu arvokasta liimaa.
Paavo Tynellin suunnittelemassa plafondissa on käytetty yhteen ommeltuja puusäleitä.
Pula-aikana jalopuita ei enää ollut saatavilla, ja kansanhuoltoministeriö vaati tehtaita tehostamaan työtapojaan ja kehittämään sarjavalmistusta.
Näin ajanjakso kiihdytti niukkaeleisen ja koristeettoman funktionalismin yleistymistä ja todellisen teollisen tuotannon syntyä Suomessa. Tehtaat alkoivat optimoida toimintojaan ja koneistaa tuotantoaan, jotta ne kykenivät vastaamaan nopeasti sodanjälkeisen jälleenrakennuksen tarpeisiin.
Erityisen kipeästi tarvittiin kohtuuhintaisia, keveitä kalusteita kompakteihin kaupunkikoteihin. Kansanhuoltoministeriö halusi taata nuorten perheiden ja rintamalta palaavien miesten perheille mahdollisuuden oman kodin kalustukseen. Perheille myönnettiin kodinperustamislainoja ja kalusteille asetettiin hinta- ja laatustandardit.
Kaikkialle lonkeronsa ulottava kansanhuoltoministeriö puuttui viime kädessä myös huonekalujen yksityiskohtiin. Esimerkiksi ruokapöytien tuli olla nelikulmaisia, kulmien pyöristetyt ja niissä tuli olla neljä jalkaa. Pinta-alaltaan pöytälevyjen tuli olla 0,8 neliö- metriä ja välilevyineen 1,25 neliömetriä.
Kuluttajia neuvottiin sisustamaan hitaammin ja tekemään itse.
Jos valmistettavat huonekalut poikkesivat näistä kireistä standardeista, valmistukseen oli haettava erillislupa. Aina neuvokkaan Ilmari Tapiovaaran mukaan tiukentunut valvonta ei ollut vain huono asia, vaan se synnytti monia uusia ideoita ja ratkaisuja.
Huonekalut valmistettiin pääosin suomalaisesta massiivikoivusta perinteisin puuliitoksin, koska Suomessa valmistettu vaneri kului pitkälti sotakorvauksiin. Rintamalla sotilaat valmistivat puhdetöinä pienesineiden lisäksi myös huonekaluja saatavilla olevista materiaaleista: juurivisasta, juurakoista, mutkaisista oksista, käävistä, pahkoista ja tuohesta.
Kalusteteollisuuden kannalta erittäin tärkeän raaka-aineen, liiman, saatavuus oli erityisen heikkoa. Myös naulojen ja ruuvien saatavuutta säännösteltiin tarkasti. Puukalusteiden liitoksissa oli siis käytettävä perinteisiä tai moderneja puuliitoksia ja mahdollisimman vähän liimaa.
Ilmari Tapiovaaran oma taidonnäyte oli vuonna 1947 suunniteltu Domus-pöytä, jonka jalat voidaan kiinnittää pöytälevyyn puisilla ruuvikierteillä. Domus-pöydät oli nykyajan tapaan helppo ja halpa pakata, kuljettaa ja kasata.
Aino Aallon ruokapöydän tuolit noudattavat Kansanhuoltoministeriön standardeja.
Kun verhoilutekstiilejä ei ollut saatavilla, Alvar Aallon 69-tuolit verhoiltiin paperikankain.
Alvar Aalto oli suunnitellut kuuluisaksi tulleen L-jalkansa jo 1930-luvun alussa. L-jalan rakenne saatiin aikaiseksi sahaamalla massiivikoivuun erimittaisia lovia. Lovet täytettiin puusäleillä ja liimalla. Näin puu saatiin puristuksessa taipumaan haluttuun L-muotoon. Rakenne vaatii kuitenkin huomattavan määrän liimaa, ja pahimmassa liimapulassa alettiin L-jaloissa käyttää väliaikaisesti sormiliitoksia. Sormiliitoksin tehty L-jalka näyttää hieman kömpelömmältä ja kantikkaammalta kuin taivutettu L-jalka. Sormiliitoksin tehtyä versiota luullaan usein taivutetun L-jalan prototyypiksi, vaikka se on myöhäisempi.
Verhoilukankaita, kuten puuvillaa, villaa tai nahkaa ei tuotu Suomeen lainkaan vuosina 1944–1945, ja kalusteiden verhoilukankaiden valmistus kiellettiin Suomessa kokonaan. Jo vuonna 1943 oli kielletty verhoilujousten valmistus. Verhoilussa käytettävät vuoksi, jouhet ja meriheinä korvattiin lastuvillalla ja paperitäytteillä.
Kodeissa säilyi edelleen sotaa edeltävien aikojen materiaali- ja sisustusvaikutelma, mutta verhot, liinat, lakanat, verhoilut ja matot olivat paperista tehtyjä. Kuluttajat suhtautuivat niihin aluksi varautuneesti. Paperisia tekstiilejä ei voinut lainkaan pestä, mikä rajoitti niiden käyttöä.
Tekstiilitaiteilija Dora Jung kertoo vuonna 1944 ilmestyneessä kirjoituksessa, että huonekalujen hieman kuluneita kankaita ei pitäisi vaihtaa paperikankaisiin vaan odottaa pari vuotta, jolloin olisi taas mahdollista valmistaa aitoja kankaita.
Paperikankaita Jung suositteli lähinnä ravintoloihin, hotelleihin ja vasta valmistuneisiin koteihin, joissa ei ollut vanhoja tekstiilejä. Hänen ominta alaansa olivat kuitenkin paperikangastapetit, ja niitä hän kannusti käyttämään ryijyjen tavoin, koristamaan tiettyä seinää ja elävöittämään huonetta.
Alvar Aallon L-jalan rakenne valmistettiin liiman puutteen vuoksi sormiliitoksin.
Rintamalla puhdetöinä tehdyt esineet valmistettiin käsillä olevista materiaaleista, kuten pahkoista ja juurista.
Tuohi oli puhdetöissä erityisen suosittu materiaali.
Perinteisiä kangaskuituja korvattiin myös sillalla, kuusen selluloosasta valmistetulla tekokuidulla. Korvikekankaitakin taloudellisempaa oli hyödyntää kaikki jo olemassa oleva kangaskuitu. Esimerkiksi vuodepeitteitä tehtiin riepulangoista.
Valaisinten materiaaleina olivat suosittuja puu, keramiikka, paperi ja erilaiset säle- ja olkikankaat. Valaisinten metalliosia taivutettiin esimerkiksi vanhoista tynnyrinvanteista. Helposti saatavilla olevaa olkea käytettiin varjostimissa. Varjostimissa lastu-, paperi- ja tikkukankaat antoivat miellyttävän, pehmeän valon ja olivat itsessään kauniita ja koristeellisia. Nämä hätäratkaisut olivat jopa niin onnistuneita, että moni jäi pysyvästi osaksi suunnittelijoiden ja valmistajien repertuaaria.
Ilmari Tapiovaara kirjoittaa Ornamon vuosikirjassa, että köyhyys oli määrittävin tekijä vuosien 1939–1945 taideteolliselle toiminnalle. Niukkuuden vaikutus yleiseen tyyliin oli ilmeinen. Tapiovaara arvioi, että niukkuudesta tulisi merkittävä, pakon sanelema tyylitekijä. Hän ei kuitenkaan pitänyt niukkuutta lainkaan väheksyttävänä, päinvastoin.
Tapiovaara otti esimerkikseen japanilaisen hienostuneen niukkuuden. ”Näin ollen köyhyys olisi henkistä ja esteettistä rikkautta, se vaatii taiteilijakunnalta enemmän kuin pakoton vauraus.”
Olkea oli pulavuosinakin helposti saatavilla. Gunilla Jungin valaisimen olkivarjostin siivilöi valoa pehmeästi.
Tällä hetkellä Suomi elää ennen näkemättömässä yltäkylläisyydessä, mutta tässä ajassa on samoja piirteitä kuin pulavuosissa. Ilmastonmuutos pakottaa muutoksen tielle. Vaikka materiaaleja on näennäisesti hyvin saatavilla, tuhlailevan käytön aiheuttamiin ongelmiin on herätty. Suunnittelijoilta vaaditaan kekseliäisyyttä ja kykyä kyseenalaistaa vallitsevat käytännöt, materiaalit ja tuotantotavat.
Pulavuosina kuluttajia neuvottiin eri aikakauslehdissä sisustamaan hitaammin, tekemään itse ja korjaamaan olemassa olevaa. Nykypäivän kuluttajina meidän täytyisi opetella sietämään kulunutta ja epätäydellistä, tekemään harkittuja ja pitkäkestoisia hankintoja, korjaamaan, kunnostamaan ja arvostamaan jo omistamaamme. Pitää pärjätä vähemmällä.
Kommentoi »