70 lemmikkiä! Poliisi-Jonin perheeseen kuuluu lehmiä, possuja ja poroja: ”Kaikki saavat hyvän, omannäköisen elämän”
Joni Aaltosen maatilalla naudat, vuohet ja porot ovat kaikki lemmikkejä ja perheenjäseniä. Rikostutkijana työskentelevälle Jonille niiden hoitaminen on paras keino päästä irti työasioista.
Tytööööt! Joni Aaltonen huutaa, ja 20 pitkäkarvaista, tuhatkiloista nautaa juoksee metsikön takaa aidan luo.
– Kun ylämaankarjalauma juoksee kohti, moni on säikähtänyt, tulevatko ne aidasta läpi, Joni kertoo.
Eivät ne tule. Ne tulevat vain tervehtimään isäntäänsä.
Viereisen aidan takana laiduntavat sonnit, toisella puolella lampaat. Possut, vuohet, kissat ja koirat kulkevat vapaina. Porot ovat omassa aitauksessaan talon takana. Yhteensä eläimiä on 70.
Yksin asuvalle Jonille ne kaikki ovat perheenjäseniä. Hän on antanut nimen jokaiselle tilalla syntyneelle eläimelle tai sellaiselle, joka on saapunut sinne ilman. Joni myös tunnistaa eläimistään jokaisen jo kaukaa.
– Vaikka nämä ovat tuotantoeläimiä, minulle ne ovat lemmikkejä. En kasvata niitä teuraaksi, vaan ne saavat elää jokainen omannäköistään elämää. Kun myyn vasikoita ja karitsoja muualle, varmistan, että ne eivät mene teuraskäyttöön.
Joni tuntee myös eläintensä luonteen. Iiris-nauta rakastaa rapsuttelua, nuori Roosa haluaa tulla tutkimaan ihmisten tavaroita. Ville-sonni hengailee mielellään Jonin kanssa nuotiolla.
Possu Lipponen on hauska velikulta, joka marmattaa äristen vastaan kuin teinipoika, eikä meinaa totella, jos sitä kieltää.
– Possurouva Lyyli on herkkähipiäisempi – sellainen prinsessa, jolla on päiviä, kun mikään ei tunnu olevan hyvin, Joni kuvailee.
Poliisi-Jonin koti
Asukkaat: Rikostutkija Joni Aaltonen, 38. Lisäksi 41 nautaa, seitsemän poroa, kuusi vuohta, kuusi lammasta, neljä kissaa, neljä koiraa ja kaksi minipossua.
Koti: 4 h + k omakotitalossa Iitissä. Jonilla on myös 3 h + k kerrostalossa Helsingissä.
Neliöt: Iitissä 100 m², Helsingissä 75 m².
Asumismenot: 700–800 € kuukaudessa.
Unelma omasta tilasta
Ennen maatilalle muuttoa Joni oli asunut koko ikänsä Helsingissä. Myös molemmat hänen vanhempansa ovat pääkaupunkilaisia.
Lapsuuden kesinä Joni vietti aikaa perhetuttujen maatilalla. Siellä hän sai olla mukana tilan töissä ja oppi ruokkimaan kanoja ja lypsämään vuohia. Syntyi unelma omasta tilasta.
– Olen aina tykännyt olla eläinten kanssa, mutta lapsena en saanut lemmikkiä. Ehkä minulla siksi on niitä nyt niin paljon, Joni naurahtaa.
Kahdeksan vuotta sitten Joni sai kuulla maatilasta, jonka pitäjät olivat lopettamassa. Tarjoutui mahdollisuus ruveta tilalle isännäksi. Eläimiä ei tilalla tuolloin ollut. Ajatus tuntui hyvältä.
– Ajattelin, että jotain täällä pitää tehdä, ettei paikka ihan villiinny ja rakennukset lahoa. Halusin jatkaa päivätyötäni Helsingissä. Hommasin pari kanaa, että sain motivoitua itseni olemaan täällä. Vähän myöhemmin otin hanhia ja riikinkukkoja. Halusin nähdä, miten ne elävät.
”Toope-sonni pitää minua emonaan”
Idea sonnista syntyi riippukeinussa. Kesälomalla kolme vuotta sitten Joni lekotteli pihallaan ja päätti: nyt hankin sonnin! Siitä paikasta hän soitti läheisen tilan isännälle ja sopi kaupoista.
Kymmenen päivän ikäinen Toope-sonni saapui kahden päivän kuluttua. Se tuli maitotilalta, jossa vasikat vieroitetaan emoistaan vastasyntyneinä.
Joni syötti Toopea tuttipullosta ja kävelytti narussa kylätiellä.
– Kyllä siinä autot vähän jarruttelivat, että mikä tuolla menee, hän kertoo.
Toopesta tuli Jonin ”lellivauva”, yksi tilan eläimistä, joihin hänellä on erityisen läheinen suhde. Toope tulee, kun Joni kutsuu sitä huutamalla. Joskus Joni päästää Toopen vapaaksi pihalle touhuilemaan seurakseen tai menee laitumelle makoilemaan sen viereen.
– Toope luottaa minuun täysin ja pitää minua emonaan. Se ei ikipäivänä tekisi minulle pahaa.
Muutaman vuoden siipikarjan pidon jälkeen Jonista oli alkanut tuntua, että hän haluaisi tilalle muitakin eläimiä. Hän myi siivekkäät kotieläintiloille ja muille harrastajille, koska niille ei lopulta enää riittänyt lämmintä sisätilaa.
– Niissä oli myös hirveä määrä duunia muutaman kananmunan tähden, Joni sanoo.
Ensin saapuivat lampaat ja porot.
Naapurin kotieläintilan rouva oli lähdössä hakemaan poroja Leviltä ja kysyi, haluaisiko Jonikin.
– Vastasin heti, että joo! Vasta sitten tuli ajatus: Mihin laitan ne? Miten niitä hoidetaan?
Porojen saapumiseen oli aikaa kaksi viikkoa. Joni rakensi tarhaa ja luki hoito-ohjeita netistä.
– Ei se rakettitiedettä ole, mutta ei eläimiä voi mututuntumallakaan hoitaa. Porojen kanssa tärkeintä on, että niitä ei pidetä laitumella, jossa ne söisivät tuoretta ruohoa, saisivat liikaa valkuaista, sairastuisivat ripuliin ja kuolisivat, Joni sanoo.
Ennen Toope-sonnia Joni oli ottanut jo yhdeksän ylämaankarjalehmää.
– Kun uusia eläimiä on tulossa, aina hetken mietityttää. Epäröinti on hyväkin tunne: se kertoo, että vaikka olen tehnyt päätöksiä nopeasti, olen tosissani ja kannan vastuuni eläimistä.
Vastuun kantaminen näkyy muun muassa siinä, että Joni ottaa tarkkaan selvää kunkin lajin hoidosta ja opettelee tekemään vaadittavat hoitotoimenpiteet itse: hän keritsee lampaat, laittaa lehmille korvamerkit ja hoitaa sorkkia.
Eläinten hoito on paras tapa nollata
Keväällä syntyi oranssiturkkinen nauta, jonka Joni nimesi Donald Trumpin mukaan Donaldiksi.
– En missään nimessä ihaile Trumpia, mutta ajattelussani on jotakin amerikkalaista. Jos suomalaiset tyypillisesti perustelevat, miksi eivät voi tehdä jotain, niin itse mietin, että voin ja teen.
Jonin työ rikostutkijana keskusrikospoliisissa edellyttää matkustamista, ja välillä päivät venyvät iltaan. Silloin hän kutsuu apuun eläintenhoitajan.
– Työn ja tilan yhdistäminen kuulostaa hankalammalta kuin se on. Pakollisiin hoitotoimiin menee puolesta tunnista tuntiin päivässä.
”Välillä töissä nähdyt ihmiskohtalot mietityttävät. Naudan turkkia harjatessa kaikki unohtuu.”
Aamuisin ennen töihin lähtöä Joni ruokkii kissat, koirat ja possut ja käy katsomassa, että muilla eläimillä on kaikki hyvin. Kesäisin lampaat ja naudat syövät laitumella, talvisin Joni vie karjalle heinäpaalin, josta riittää moneksi päiväksi.
Mutta vaikka pakollista tehtävää on vähän, viettää Joni eläintensä kanssa paljon aikaa.
Töistä tullessaan hän suuntaa usein heti ulos rapsuttelemaan. Se on vastapainoa työlle, jossa kohtaa paljon kurjuutta: rikoksia, kuolemaa ja ihmisiä, joiden asiat ovat todella huonosti.
– Välillä töissä nähdyt ihmiskohtalot mietityttävät. Kuolinviestin vieminen saattaa jäädä pyörimään mieleen. Naudan turkkia harjatessa kaikki unohtuu. Minulle tämä on keino nollata työasioista ja suurin motivaattori siihen, että pidän tilaa.
Luopuminen surettaa joka kerta
Yksi tilan lehmärouvista, Yaffa, sairastui viime kesänä utaretulehdukseen. Joni yritti hoitaa sitä, mutta tauti ei parantunut. Hän tilasi teurasauton ja pyysi veljensä saattelemaan Yaffan matkaan.
– Eläimestä luopuminen surettaa aina yhtä paljon. En halua olla katsomassa, kun perheenjäsen laitetaan teurasautoon. Mutta lihat otan aina itselleni, ettei eläin kuole turhaan, Joni sanoo.
”Tuntuu pahalta, kun tietää, miten fiksuja ja tuntevia lehmät ovat, ja jossain niiden tehtävä on vain elää lyhyt elämä peltihallissa joutuakseen tapetuksi ja syödyksi.”
Naudasta tulee noin 150 kiloa lihaa. Sen Joni hakee lihanleikkaamolta. Osan hän antaa tutuille tai myy, osan jättää itselleen.
– Kaupasta en juuri osta lihaa. Tuntuu pahalta, kun tietää, miten fiksuja ja tuntevia lehmät ovat, ja jossain niiden tehtävä on vain elää lyhyt elämä peltihallissa joutuakseen tapetuksi ja syödyksi. Minun eläimeni saavat elää hyvän, pitkän elämän, Joni sanoo, ja lisää, että ei halua paheksua niitä, jotka kasvattavat lihakarjaa.
Jos Jonin toive toteutuu, seuraavaksi tilalle saapuu biisoni. Se sopisi ylämaankarjan kanssa samaan aitaukseen.
– Biisoneissa viehättää psykologinen puoli. Tuhatkiloista eläintä ei saa liikkeelle väkivallalla, vaan sen luottamus pitää voittaa. Silloin se liikkuu hellästi ohjailemalla ja positiivisella palautteella. Voin esimerkiksi harjata sitä palkinnoksi.
”Pihan pito ei lopu ikinä – tykkään, että asiat ovat mintissä”
Missä teillä syödään?
Kesäisin melkein aina ulkona: terassilla grillaten tai nuotiolla. Sisällä syön pöydän ääressä tai joskus iltaisin olohuoneessa televisiota katsellen. Katson lähinnä A-studiota tai Farmi Suomea.
Mikä kohta kotona jää aina siivoamatta?
Jääkaapin taustat korkeintaan. Minulla käy siivooja molemmissa asunnoissa kerran viikossa ja huolehtii, että kaikki paikat siivotaan. Lisäksi on robotti-imuri. Inhoan kaaosta.
Mitä syöt, kun kaapissa ei ole mitään?
Helsingissä ollessani wolttaan, Iitissä on aina pakastimessa jotakin. Jos ei olisi, menisin läheiselle huoltoasemalle syömään tai hakisin kaupasta.
Onko kaapissasi kotivara?
On. Minulla on kolme pakastinta ja pakkasessa välillä satakin kiloa naudanlihaa. Kesällä ravustan ja kalastan ja kasvatan puutarhassa perunoita, tomaatteja, kurpitsaa ja tankoparsaa.
Mistä kodin tavarasta et luopuisi?
Jääkaapista. Sillä ei ole tunnearvoa, mutta sitä ilman ei elämästä tulisi mitään. Muista kodinkoneista voisin vaikka luopuakin. Ilman telkkaria pärjäisi, ja kahvia en juo, joten kahvinkeitintäkään en tarvitse.
Ketä huudat apuun, kun tulee hätätilanne?
Riippuu hätätilanteesta. Koiraa, veljeä tai naapuria. Veli auttaa välillä maatilan töissä, naapurilta saan apua, jos vaikka nauta karkaa. Isot koirat tuovat turvaa.
Mitä kotona tapahtuu iltaisin kello 19–20?
Talossa ei tapahdu silloin mitään. Olen eläinten kanssa ulkona tai puuhastelemassa jotain muuta pihalla. Kesällä saatan lähteä töiden jälkeen uistelemaan.
Mikä on kotisi ikuisuusprojekti?
Pihan pito. Se ei lopu ikinä. On ruohonleikkuuta, uuden laitumen tekemistä tai muuta. Minulla on tässä 15 hehtaaria huolehdittavana.
Mikä asia kotona on vieläkin rikki?
Rikki ei ole mikään. En kestä sellaista, että jossain on vikaa. Jos jokin on rikki, niin vien korjattavaksi tai vaihtoon. Tykkään, että asiat ovat mintissä.
Mikä on seuraava hankintasi kotiin?
Haluaisin raksuttavan seinäkellon, sellaisen mummolaversion, jossa on oikein kova ääni. Toiset sanovat, että sellaiset ovat ärsyttäviä, mutta minusta olisi rauhoittavaa joskus vain maata ja kuunnella tikitystä.
