Pakkastaivaan kylmä sininen. Kevään ensimmäisten koivunlehtien vihreä. Se vaaleanpunainen, jollaiseksi pilvet muuttuvat, kun aurinko laskee. Ja munakoison pinta!

Rakastan maailman värejä, mutta kotiini en ole niitä uskaltanut päästää. Olen juuri se, joka yhdistää vaaleaan tammilattiaan valkoiset seinät ja ihastelee kaupassa smaragdinvihreää samettisohvaa, mutta ostaa mustan.

Valkoinen, puu ja musta ovat kyllä kauniita ja tyylikkäitä värejä. Se ei ole syy siihen, että suosin niitä. Minä turvaudun niihin, koska ne ovat turvallisia värejä. Olen pelkurisisustaja.

En oikein tiedä, mistä turvallisuushakuisuuteni johtuu. Ainakaan syynä ei ole kasvatus: lapsuudenkotini kylpyhuoneen seinät olivat mandariinin väriset, ja äidilläni on yhä enemmän värejä makkarinsa verhoissa kuin minulla koko kodissani. Ihailen äidin marjapuuronväristä sohvaa ja punakukkaista vahakangasta keittiön pöydällä.

Koska ihminen kasvaa vain menemällä pelkojaan kohti, olen alkanut hivuttaa väriä kotiin. Olen ostanut keltaisia tulppaaneja, turkoosin tarjoilukärryn ja punaisen maton eteiseen. Nyt himoitsen hattaranpinkkiä tyynyä sille mustalle sohvalle. Ja eikö punaisenkirjava itämainen matto ole oikeastaan aika ihana?