Patjoja on tehty niin lähiluonnon kuin avaruusrakettien materiaaleista – näin patjat ovat kehittyneet vuosituhansien aikana
Millainen patjan pitäisi olla, jotta kroppa ja mieli olisivat yön jäljiltä levänneitä ja virkistyneitä? Historian aikana ihmiskunta on etsinyt ratkaisuja monenlaisista materiaaleista.
Vuosituhansien varrella ihmiset ovat pehmentäneet nukkumapaikkaansa ympäröivästä luonnosta löytyvillä materiaaleilla. Patjan sisään on sujautettu kasvien lehtiä, puupurua, olkia, meriheiniä, eläinten karvaa, kookoskuitua, pellavaa, höyheniä, puuvillaa, jouhia ja untuvaa – mitä vain käsiin on helposti saatu.
Vanhin meidän päiviimme saakka säilynyt patja on yli 77 000 vuotta vanha. Sibudu-luolasta Etelä-Afrikasta löydetty 30-senttinen patja oli täytetty eri luonnonmateriaalien kerroksilla, vuoroin lehdillä, vuoroin ruo’oilla.
Suomessa nukuttiin pitkään pimeissä savupirteissä seinään kiinni rakennetuilla makuulavoilla, joille levitettiin olkipatja ja peitteeksi ryijy tai lampaanvuota. Irralliset sängyt alkoivat yleistyä vasta 1600-luvulta lähtien ensin aateliston ja porvariston kodeissa.
Kun ikkunat ja savupiiput yleistyivät samoihin aikoihin, saatiin pirtteihin valoa ja ilmaa, jolloin petivaatteisiin, patjoihin ja ylipäänsä sisustukseen alettiin kiinnittää huomiota. Patjakankaisiin ja peittoihin kudottiin värikkäitä raitoja ja kuvioita.
Teollistuminen toi vuoteisiin uusia keksintöjä ja paransi nukkumismukavuutta. Saksalaisen Heinrich Westphalin vuonna 1871 kehittämät ja patentoimat jousipatjat tarjosivat pehmeämmän nukkumapaikan. Joustinpatjojen mukavuus parani entisestään, kun pari vuosikymmentä myöhemmin jouset keksittiin kiinnittää laatikkomaiseen metalli- tai puupohjaan.
Metallisänkyjen ja joustinpatjojen valmistus käynnistyi Suomessa 1890-luvulla, kun maahan perustettiin ensimmäiset rautasänkytehtaat. Tuotevalikoimaan kuuluivat myös patjat. Joustinpatjoista tuli tyypillisesti varakkaan väen hankintoja, ja ne vakiinnuttivat asemansa yhtenä patjavaihtoehtona.
Joustinpatjojen lisäksi markkinoille tuli muita teollisesti valmistettuja patjoja. Niissä pehmusteena käytettiin tavallisimmin hevosenjouhia, meriheinää tai flokkia eli villa- tai puuvillanöyhtää. Olkipatjatkin olivat vielä käytössä. Vankiloissa ja tukkikämpillä nukuttiin 1950-luvulle asti olkipatjoilla.
Patjoista laadukkaimpia ja hintavimpia olivat hevosenjouhipatjat, edullisimpia olki- ja flokkipatjat, joita pidettiin pöly- ja bakteeripesinä. Flokkipatjat poistuivat, kun vaahtomuovi yleistyi patjamateriaalina 1950-luvulla.
Patjaan on sujautettu hevosenjouhia, puuvillanöyhtää ja olkia.
Patjavallankumous alkoi toisen maailmansodan jälkeen, kun polyuretaanipatjojen, tuttavallisesti superlonpatjojen, valmistus alkoi Suomessa vuonna 1955. Vanhat patjat vaihtuivat pehmeään ja joustavaan vaahtomuoviin, jonka haittapuoli tosin on hiostavuus.
1970-luvulla superlon- ja joustinpatjat saivat kilpailijan vesisängystä, josta tuli 1980-luvulla yksi juppivuosien statussymboleista. Niiden kukoistuskausi kesti vajaan vuosikymmenen.
Viimeisimpiä tulokkaita ovat japanilaiset puuvillapatjat eli futonit sekä modernit vartalon lämpötilaan ja painoon reagoivat viskoelastiset materiaalit, joita Nasan tutkijat kehittivät astronauteille avaruusaluksiin. Patjassa pienet solut muokkautuvat nukkujan kropan mukaan.
Patjan ostajalla onkin nykyisin kokonainen viidakko edessään, kun hän etsii tarjonnasta sopivaa patjaa. Hyvistä patjoista huolimatta suomalaiset eivät viihdy vuoteissaan; yöunilla vietetään nykyisin keskimäärin tunti vähemmän aikaa kuin vielä vuosikymmen sitten.
