Papin työn jättänyt Kaisa: ”Autoin muita, mutta en osannut käsitellä omaa kriisiäni”

Noin kymmenen askelta. Sen verran Kaisa Vanhalan, 39, on käveltävä kotiovelta työhuoneelle. Omakotitalon päädyssä sijaitseva entinen varasto on Kaisan oma huone, ateljee, jossa hän voi leikkiä.

Maalauspohjat täyttyvät sadunomaisista kuvista sekä kirkkaista sävyistä. Värien kautta Kaisa käsittelee ja kipeitä asioita kuten uupumusta, kuolemaa, muutosta, pelkoja, itsensä hyväksymistä ja epävarmuutta.

Osa aiheista kumpuaa hänen omista kokemuksistaan. Vuosista, joina värit katosivat.

– Maalaaminen ja värit ovat auttaneet elämään uupumuksen ja masennuksen kanssa. Värien kautta pääsen käsiksi iloon ja toivoon. Ne edustavat jotain, mitä minulla ei arjessa muuten olisi, Kaisa sanoo.

Muutama vuosi sitten värit antoivat myös uuden suunnan elämälle, kun Kaisa päätti irtisanoutua vakituisesta työstään ja ryhtyä yrittäjäksi. Seurakuntapastorin työt vaihtuivat ensin käsityöläisen ja sitten itseoppineen taiteilijan elämään.

Pastelliset värit tuovat Kaisalle iloa ja toivoa. Hänestä maalausten avulla on mahdollista käsitellä vaikeita ja kipeitä aiheita, kuten surua ja menetystä. ”Emme oikein saa toivosta kiinni, jos ei ole jotain konkreettista, joka nähdä, tuntea ja kokea”, Kaisa sanoo.

”Minulla oli liikaa kestämistä yhtä aikaa”

Papin tytär ajautui seurakuntapastoriksi puolivahingossa. Kaisa opiskeli journalistiikkaa ja teologiaa. Hänestä piti tulla toimittaja, mutta kesäteologin pestin jälkeen hän huomasikin seuraavansa isänsä jälkiä.

Kun Kaisa valmistui vuonna 2010 Joensuun yliopistosta seurakuntapastoriksi ja teologian maisteriksi, uravalinta tuntui hyvältä. Hän muutti miehensä kotiseudulle Sauvoon ja tunsi olevansa kutsumusammatissaan.

Töissä Kaisa eli mukana ihmisten iloissa ja suruissa. Hän oli hyvä kuuntelija, joka löysi oikeat sanat ihmisten suurimmissa kriiseissä.

– Olen puhunut läheistensä menettäneille siitä, ettei surua voi estää tai hoitaa vauhdilla pois. Ainoa tie eteenpäin on kulkea sen läpi. Siksi surun keskellä on tärkeintä, ettei sen kanssa jää yksin.

Lohtua ei yllättäen löytynytkään, kun Kaisa kohtasi elämänsä isoimman kriisin.

2012 Kaisa odotti esikoistaan. Raskaus tuntui samaan aikaan iloiselta ja hämmentävältä. Takaraivossa painoi kuitenkin pelko aiemmasta keskenmenosta, jonka Kaisa pelkäsi tapahtuvan uudelleen. Joulun alla Kaisan isällä todettiin syöpä.

– Koskaan aiemmin kuolema tai menettämisen pelko eivät olleet niin konkreettisesti läsnä. Pohdin, kestääkö raskaus ja selviääkö isä.

Esikoispoika Konsta syntyi toukokuussa. Kaisan isä toipui ja palasi leikkausten ja hoitojen jälkeen töihin. Kaikki tuntui olevan hyvin. Vuoden päästä Kaisa alkoi odottaa Aarnia.

Taas raskautta varjosti suru. Kesällä 2014 Kaisan äidillä todettiin rintasyöpä. Ristiäisiä vietettiin jälleen tilanteessa, jossa toinen Kaisan vanhemmista oli keskellä syöpähoitoja.

– Siinä oli liikaa kestettävää yhtä aikaa. Kuoleman ja elämän fiilisten ristipaine tuntui sietämättömältä. Olin työssä käsitellyt ihmisten kanssa kumpaakin, ja ajattelin, että ammattitaitoani on olla niissä tilanteissa. Mutta on ihan eri juttu, kun nämä asiat osuvat omalle kohdalle.

Kaisa on käsitellyt töissään muun muassa identiteetin ja minuuden muutosta. ”Taulujeni linnut ovat minuuden vertauskuvia ja edustavat vapautta ja itsensä hyväksymistä. Lentävä olento edustaa sitä puolta meissä, joka kaipaa vapautta ja leikkiä.”

Vaikeista kokemuksista seurasi psyykkinen ja hengellinen kriisi. Kaisa oli aiemmin luottanut siihen, että Jumala huolehtii ja elämä menee tietyllä tavalla, kunhan vain tekee kaiken oikein.

Yhä hän ajatteli, että pystyy hoitamaan asian kuin asian. Niin hän yritti hoitaa myös vanhempiensa sairauksien nostattamat vaikeat tunteet: tunteet tulevat, ne pitää sallia ja käsitellä, ja sitten ne on hoidettu ja tästäkin selvitään.

Mutta surua ei voinutkaan korjata tai ratkaista. Kun Kaisa kohtasi elämän arvaamattomuuden, hän uupui ja sairastui masennukseen.

– Kamalalta ei tuntunut niinkään surun tunne, vaan se, miten hallitsemattomaksi elämä paljastui. Salaa mielessä kulkenut perfektionismi tuli ensimmäistä kertaa näkyväksi, Kaisa kertoo.

– Oli järkyttävää huomata, että mieleni sisällä asui täydellistä pärjäämistä vaativa ääni, joka oli ristiriidassa sekä uskoni että arvojeni kanssa.

Suorittajana Kaisa suoritti uupumuksesta toipumista. Hän teki listan ja toimi sen mukaan: kävi kävelyllä, söi ja nukkui, mutta olo ei helpottunut.

– Aloin toipua vasta, kun ymmärsin päästää irti ja tajusin, ettei uupumusta voi hallita ja suorittaa.

Kun äidin syöpähoidot päättyivät, Kaisan yllätti valtava tarve saada aikaan jotain kaunista ja konkreettista. Samaan aikaan Suomessa oli alkamassa kantoliinabuumi – yhä useammat vanhemmat kantoivat vauvojaan liinoissa.

Kaisa hurahti kutomiseen. Hänen puolisonsa äiti auttoi alkuun. Kaisa osti kangaspuut ja alkoi kutoa pellavasta, puuvillasta, silkistä, alpakasta ja nokkoskuidusta liinoja ensin itselleen ja sitten muille. Hän opetteli myös värjäämään langat ja suunnittelemaan kudontamallit.

Facebookin kantoliinaryhmien ansiosta tilauksia alkoi tulla ympäri maailmaa. Kaisa halusi perustaa yrityksen. Selvisi, ettei hän saisi starttirahaa, jos hänellä olisi vakituinen virka.

Hänen oli päätettävä, palaisiko hän pastoriksi vai uskaltaisiko heittäytyä tuntemattomaan.

Luovaan työhön kuuluvat joutilaisuus ja odottelu. Kaisa lataa voimia käymällä kaupungissa kahvilla ja taidenäyttelyissä, katsomalla elokuvia ja kävelemällä metsässä.

Maalaaminen on auttanut Kaisaa vapautumaan perfektionismista. Kaisa voi päättää, millaisilla väreillä hän maalaa ja tavoitella tiettyä tunnelmaa, mutta lopputulos on aina yllätys myös hänelle itselleen.

”Minulla oli pöljä usko, että kyllä siitä jotain tulee”

Kesällä 2016 Kaisa lomaili perheineen Turun saaristossa. Hänen mielessään pyöri vain yksi asia: irtisanoutuminen seurakuntapastorin virasta.

Pari päivää myöhemmin Kaisa seisoi Korppoströmissä vierasvenesatamassa irtisanoutumiskirje kädessään ja epäröi. Pitäisikö kirje pudottaa postilaatikkoon vai jättää se lähettämättä?

– En ole tehnyt montaa yhtä jännää asiaa elämässäni. Minulla oli pienet lapset, eläkevirka ja vakituinen toimeentulo, mutta sain päähäni, että minun pitää saada olla kauneuden äärellä.

Kaisa irtisanoutui virastaan ja ryhtyi starttirahan turvin yrittäjäksi. Kantoliinojen kutominen loppui kuitenkin pian hengitysoireisiin, joiden Kaisa uskoo johtuneen tekstiilipölyallergiasta.

Edessä oli taas iso valinta. Palatako seurakuntatyöhön vai hypätäkö kohti tuntematonta?

– Lapset olivat vielä pieniä, enkä ollut valmis palaamaan seurakuntatyöhön. Olin maalannut kotiin ja puolitutuille tauluja ja mietin, voisinko tehdä sitä työkseni. Minulla oli pöljä usko siihen, että kyllä siitä jotain tulee.

Kun puolisokin tuki Kaisan päätöstä, hän hankki lisää maalauspohjia, maaleja ja tarvikkeita. Instagramiin ladatut kuvat poikivat tilaustöitä.

– Välillä olen kipuillut sen kanssa, että en tee työtä, jolla on selvät työajat ja josta saa säännöllistä kuukausipalkkaa. Voinko kolmen lapsen äitinä ottaa tällaisia riskejä? Toisaalta osa palkasta maksetaan aikana. Olen saanut elämääni merkityksellisyyttä ja levollisuutta.

”Epätäydellinenkin elämä voi olla hyvää”

Kaisalle maalaaminen on merkinnyt paitsi työtä myös kuvataideterapiaa, omien tunteiden käsittelyä sekä uuden oppimista. Siinä on yllättäen yhteistä myös entisen työn kanssa.

– Prosessi tuntuu yllättävän samanlaiselta kuin rukous. Joku toinen voisi käyttää sanaa meditaatiota tai sisäinen katseleminen. Se on tunnustelemista, haparoimista ja etsimistä.

Maalaaminen on auttanut Kaisaa elämään uupumuksen kanssa. Se on tapa päästää irti perfektionismista ja kontrollista, jotka ovat seuranneet häntä aina.

– Olen ymmärtänyt, ettei minun ole pakko osata ja hanskata elämää eikä kaiken tarvitse olla tietynlaista. Epätäydellinenkin elämä voi olla kaunista ja hyvää.

Toipuminen on vienyt vuosia ja jatkuu yhä. Välillä uupumus vie voimat ja keskittymiskyvyn, mutta Kaisa on oppinut antamaan itselleen aikaa.

– Aiemmin minulla oli liian yksinkertainen käsitys elämästä. Isoin oivallukseni on ollut se, että vaikka joudun kohtaamaan jatkossakin kipua ja surua, minun ei enää tarvitse yrittää pärjätä yksin.

Vaikeiden kokemusten jälkeen Kaisalla on vahva tunne selviytymisestä.

– Selvisin vaikeista elämänvaiheista – vähän takki käryten, mutta selvisin kuitenkin. Isoimman kriisini keskeltä pullahti esiin jotain kaunista.

Kaisa nauttii etenkin tilaustöistä, joiden ansiosta hän saa kuunnella muiden elämäntarinoita ja tallentaa murroskohtia, surua ja menetystä.

– Onneksi uskalsin vaihtaa alaa, sillä en tiennyt, että näinkin voi ihminen elää, hän sanoo.

Kolmevuotias australianlabradoodle Piko on yksinyrittäjänä työskentelevän Kaisan työkaveri ja seuralainen. Olohuoneen seinää koristaa Kaisan maalaus Sinun sateesikin on minulle valoa.

Kaisa toivoo, että hän voisi yhdistää kaiken osaamansa, opiskella kuvataideterapeutiksi ja auttaa muita selviämään elämänsä kriisikohdista.

Tulevaisuuteen hän katsoo uteliaana ja toiveikkaana. Kaisa ei pidä mahdottomana sitäkään, että hän vaihtaisi alaa tai palaisi vanhaan. Kun nyt 6-, 8- ja 10-vuotiaat lapset ovat isompia, hän voisi palata seurakuntatyöhön tai opiskella uutta.

– Taiteen keinoin voin tehdä ihmisten kokemukset näkyväksi ja näyttää kauniina sen, mikä on ollut kipeää, vaikeaa ja risaista.

– En tiedä, onko maalaaminen loppuelämäni juttu. Ehkä tulevaisuudessa pitää tehdä lisää hyppyjä tuntemattomaan.