Olen satakuntalaisesta suvusta, jossa kunnioitetaan sikäläistä hyvettä riittävän yksityisyyden antamisesta toiselle. Niinpä olen joskus kuunnellut kauhuissani ystävieni tarinoita anopeista, jotka ajankulukseen siivoavat miniänsä kaappeja tai vaihtavat tämän huushollissa verhot, koska ”kyllä kodissa kesäverhot täytyy olla”. Ja nämä tarinat ovat tosia.
Meillä päin kyläilemäänkin tullaan niin, ettei olla vaivaksi, ja jos voidaan olla avuksi, niin aina parempi.
Kun muutama vuosi sitten teimme talomme ulkoverhousta, saimme houkuteltua käsistään kätevän isäni työnjohtajaksi. No, heti kävi selväksi, että siinä sivussa hoitui luontevasti myös timpurin rooli: hän laski menekit, sirkkelöi ja naulasi sellaisella ripeydellä, että nuorempia hirvitti.
Neljässä päivässä kaksi miestä oli hoitanut homman. Minä pysyttelin ruokahuollon ja yleisen järjestyksenpidon parissa. Iltaisin parannettiin yhdessä maailmaa omenapuun alla.
Niin se valitettavasti on, että kun asutaan eri paikkakunnilla, ennen niin luontainen tiedon- ja taidonsiirto isältä tyttärelle tai appiukolta vävylle on käynyt hankalammaksi. Siksi nämä hetket ovat niin arvokkaita, mukavasta yhdessäolosta puhumattakaan.
Ensimmäisen kesän jälkeen isäni on joka vuosi matkustanut muutaman päivän työleirille Helsinkiin. Aina on ollut jotain meneillään: laatoitusta, aidan tekoa, terassin rakentamista. Tänä kesänä syntyi komea pihavaja puutarhatyökaluille. Hyvää ne miehet yrittivät, mutta priimaa tuli. Minä kiitän.
