Viime maaliskuussa meille, kuten niin moneen muuhunkin perheeseen, muutti Ammattihenkilö. Tunsin hänet ennestään vain etäisesti. Olin toki kuullut hänen työpuheluitaan ja nähnyt hänet työkaveriensa seurassa, mutta nyt tutustuin paremmin: hassuttelee palavereissa, juoruilee, polttaa pinnansa, kun yhteys katkeilee. Yllättävän äänekäs työtoimissaan!
Aluksi oli kiehtovaa huomata, millaiseksi puoliso työpäivinä muuttuu, mutta pikku hiljaa aloimme molemmat toivoa kotiimme vähemmän Ammattihenkilöitä – tai enemmän huoneita.
Suuri etätyövuosi 2020 paljasti, miten paljon kodin ja työn liitto vaikuttaa kodin tunnelmaan. Lohkaisimme ensi hätään shetlanninponin kokoisesta olohuoneestamme neljänneksen työpistettä varten, ja näyttää siltä, ettei sitä pureta vielä pitkään aikaan.
Kaksi kotona työskentelevää aikuista vie valtavasti tilaa, eikä vain fyysistä. Mekin aloitimme taistelun tilasta ja reviiristä: Kumman työ vaatii paremman työpöydän? Kumpi kaipaa enemmän hiljaisuutta? Voiko työpuheluita puhua olohuoneessa? Kumman työstressi on suurempi stressi? Saako kiroilla ääneen? Onko viisi raskasta huokausta minuutin sisään sama asia kuin kiroilu?
Eräät ystäväni ratkaisivat pulman hankkimalla lasitetulle parvekkeelleen lämmittimen. Sen porotuksessa hoidetaan äänekkäimmät palaverit häiritsemättä toista. Kaiketi etätyöt ovat parisuhteessa konkreettinen mahdollisuus osoittaa omat rajansa ja kunniottaa toisen.
Kaipaan silti sitä ihanaa näkyä, kun toinen lähtee töihin. On puettu siististi, tukka kammattu, salkku heiluu hyvästiksi ja ovi menee kiinni, aaah.
Nyt vietämme koko päivän samassa tilassa pyjamissa, joista muuten saa päiväkoti- tai kauppareissukelpoisen asun ihan vain vetämällä toppatakin päälle ja pipon päähän. Peseydymme kerran viikossa, harmaat kasvaa, karvat kasvaa. Olemme yhdessä häpeämättömän ruokkoamattomia. Onko se rentoa tai hauskaa? En oikein tiedä. Kutittaa.
Muistelen lapsuuttani 1980-luvulla, jolloin perheenäidit nukkuivat papiljotit ja pistelevät papiljottineulat päässään. Lasten piti olla hiljaa, etteivät isien Tärkeät Työt häiriintyneet. Vieläkö jossain pinnan alla elää sellainen käsitys, että miehen työ on naisen työtä tärkeämpää, ja naisen pitää keskittyä pitämään huolta itsestään ja perheestään?
Pandemian aikana naisten osuus kotitöistä on vain kasvanut, vaikka kaikki ovat kotona. Pari viisikymppistä naispuolista ystävääni ovat huomanneet vasta nyt toimineensa kodinhoitajina viimeiset kaksikymmentä vuotta, koska heillä on ollut ”kätevämmät työajat”. Entä jos perheen mies on joutunut nyt lomautetuksi tai työttömäksi – onko naisen työrauha silloin pyhää?
Pelkään, että etätyöt tärvelevät kotimme tunnelman. Kodin ja työpaikan rajat rikkoutuvat, ja niistä on tullut niin koti- kuin ansiotyöleirejä.
Jos kotisohvalla puidaan jopa työpaikan vakavia ongelmatilanteita, samalla sohvalla voi olla hankala makoilla myöhemmin rennosti. Kun kotona on useita ”työssäkäyviä”, siellä kerrostuvat useammat työasiat, joita ei voi edes kontrolloida.
Rakas koti ei ole enää yksityinen turvasatama, johon vetäydytään pakoon muuta maailmaa.
Jos etätöiden aika jatkuu, se ei voi jatkua näin. Oma reviirini on alkanut jo tiivistyä ja kävelylenkit lyhentyä. Koti on kaappaamassa koko sielun.
Tarvitsemme enemmän julkisia toimistoja ja olohuoneita, kirjastojen työpisteitä, tiloja, jotka palauttavat kodit kodeiksi.
Kirjoittaja on toimittaja ja yrittäjä, joka työskentelee lastenhuoneen, parisängyn ja keittiönpöydän välisessä kolmiossa.
