Viime kuukausina olen havahtunut lapsuudenmuistoon maalla, isoäitini kesäpaikassa, alle kouluikäisenä: On talvi ja kirkas yö, ja olemme lähteneet neljän sukupolven naisten kanssa ulos katsomaan tähtiä. Joku näkee tähdenlennon, ja vaikka en ehdi huomata sitä, suljen silmäni ja esitän toiveen: haluan olla prinsessa. Voisiko jossain olla se rinnakkaistodellisuus, jossa ollaan niin kuin sadussa, ja johon oikeasti kuulun? Palaamme luultavasti tupaan, syömme jotain ja menemme nukkumaan, mutta en muista siitä mitään. Vain synkän surumielisyyden siitä, että uskalsin toivoa jotain, mikä ei toteutuisi koskaan.
Kunpa lapset vain tietäisivät, että kunhan aikaa kuluu, he voivat rakentaa maailmansa ihan itse. Ymmärsin vasta viime jouluna, että tähdenlennon taika toteutui sittenkin: minä päätän omasta elämästäni (toisin kuin oikeat prinsessat). Havahtumisen hetkeen tarvittiin ripaus ylellisyyttä, tarkemmin sanottuna alennuksesta löytynyt ulkoporeallas, jonka ostin omilla rahoillani. Istuin pienissä poreissa ja katsoin samaa, tihkusateista taivasta kuin vajaat 40 vuotta aikaisemmin. Huomasin, että asiat ovat aika hyvin. Unelmien-sanaa ei voi yhdistää mihinkään elämäni asiaan, mutta kiitollinen olen.
Elämme mahdollisuuksien yhteiskunnassa, vaikka elämä onkin toisille tasa-arvoisempaa kuin toisille riippuen siitä, millaisiin olosuhteisiin sattuu syntymään. Silti meillä on yhteinen käsitys asioista, jotka ovat tavoittelemisen arvoisia: koti, perhe, työpaikka. Näihin liitetään usein vielä tähtäin mahdollisimman hyvästä: unelmien puoliso, unelmien koti, unelmien työ – aivan kuin kaikki saisivat aina parhaan. Lapsiin sana unelma tai haave liitetään sentään vain silloin, kun ne ovat vasta toiveissa. Ehkä rakastamme ainoastaan lapsiamme ehdoitta. Kaikessa muussa on aina petrattavaa, erityisesti itsessä: ole paras versio itsestäsi!
Unelma on vaarallinen etuliite. Ajatus unelmasta pakenee heti, kun se toteutuu tai kun saa uuden idean. Mikään yksittäinen asia ei ole elämässä täydellistä kuin korkeintaan hetken. Jos muuta kuvittelee, voi joutua pettymään ennen kuin kyllästyy. Samalla jää huomaamatta, että oikeastaan moni asia on tarpeeksi hyvin.
En asu unelmieni kodissa. Se on matala ja epäkäytännöllinen, liian modernilla saneerauksella esteettisesti pilattu. Autot ajavat ohi liian lujaa ja liian läheltä. Mutta se oli myynnissä, kun etsin taloa. Myös puolisoni on kaukana unelmien puolisosta, koska menin naimisiin ihmisen kanssa. ”Unelmien työt” taas ovat usein rasittavia. Niitä kutsutaan myös kutsumustöiksi, kun tarvitaan perustelu sille, miksei työstä tarvitse maksaa niin paljon palkkaa tai kun töitä paiskitaan ympäri vuorokauden.
Unelmapuhe on vain suorituspaineita lisäävä pyramidihuijaus. Se voi unohtua ympäristön tuutatessa menestystarinoita, kauniita kuvia ja latteita viisauksia selätetyistä vaikeuksista. Kaiken takana on aina myös keskeneräisyyttä, inhimillistä sekoilua, sairautta, yksinäisyyttä ja pahaa mieltä. Ne tuskin poistuvat, vaikka ”unelman” saavuttaa.
Eräs ystäväni tapaa sanoa, että onnen salaisuus on pienet odotukset, mutta se saattaa olla myös suureen pettymykseen varautumista: kuitenkin kaikki menee. Luulen, että onnen salaisuus on pikemminkin kärsimyksen ja vastoinkäymisten hyväksyminen osana elämää.
Silloin paskamaiset tai onnelliset asiat eivät kumoa toisiaan, ja tarpeeksi hyvä elämä jatkuu.
Kirjoittaja on toimittaja, joka aikoo vuonna 2021 hiihtää ainakin kerran ja perehtyä paremmin keskiaikaan.
