Hoitotädin päiväkahveista se lähti – opin juomaan kahvia nelivuotiaana
Kahvittelu on nautinto ja turvallinen rutiini, johon liittyy lukuisia muistoja, Kotivinkin toimituspäällikkö Hanna-Mari Arosilta kirjoittaa.
Opin juomaan kahvia nelivuotiaana. Se kävi näin: päiväunien jälkeen Sirkka-täti kattoi pyöreään pöytään kaakao-vaniljavohveleita kerrosvadilla sekä pikkuisen kupin tasseineen. Kupin pohjalle hän kaatoi tilkan kahvia ja päälle vettä, omansa Sirkka joi toki mustana. En muista, pidinkö niinkään kahvin mausta, mutta se ei ollutkaan merkityksellistä. Yhteinen iltapäivähetki tädin kanssa tuntui niin tärkeältä, että se on painunut tiukasti mieleeni.
Ensikosketus erikoiskahveihin oli hankalampi. Vasta Helsinkiin muuttaneena opiskelijana tilasin trendikkäästi café au lait’n Jyrki-ohjelman kuvausten naapurikahvilassa, ja kohta podin ankaraa närästystä. Opiskelijakodissa purputti kahden kupin mintunvihreä halpiskeitin, ja muiden ikäisteni tavoin ostin lähikaupasta keltaisen paketin tummapaahtoista kahvia.
Kirkkaanpunainen Moccamaster tuntui oikealta oman kodin merkiltä.
Poikaystävän kanssa hommasimme tietysti kirkkaanpunaisen Moccamasterin, ja se tuntui oikean oman kodin merkiltä. Jossain vaiheessa annoimme keittimen eteenpäin, kun kotiimme tuli mutteripannu, jolla kahvin valmistaminen tuntui juhlalliselta.
Nyt mutteripannu on uinunut vuosia kaapissa, sillä kupeissamme on pikakahvia kauramaidolla. Kun järjestämme juhlat, lainaamme naapurista Moccamasteria.
Aamukahvi kuuluu lempihetkiini, hörppään sen sitten kiireessä tai kaikessa rauhassa istuskellen. Turvallinen rituaali merkitsee yhtä kaikki alkua uuteen päivään. Kauppareissulla pysähdyn keksihyllylle ja ilahdun: voisikin ostaa paketin kaakao-vaniljavohveleita.
