Kotivinkki

”Vaikka tulipalo vei minulta vain tavaraa, se tavara oli koko elämäntyöni” – onnettomuus sysäsi Anun uudelle uralle


Kun tekstiili- ja sisustussuunnittelija Anu Jokelan yrityksen toimisto paloi maan tasalle, hän joutui kohtaamaan itsensä ja miettimään, mitä oikeasti haluaa.
Kuvat Jirina Alanko

"Oli elokuun loppu vuonna 2016. Veljeni ja hänen vaimonsa olivat luonamme Espoossa kylässä, ja yöllä oli ollut myrsky. Söimme aamiaista, kun veljeni puhelin soi.

Vanhempiemme naapuri Kauhajoen Nummijärveltä soitti ja sanoi, että lapsuudenkotimme navetta on ilmiliekeissä. Mitään ei ollut tehtävissä. Navetta paloi maan tasalle, ja palokunnan tehtäväksi jäi valvoa, ettei tuli leviä muihin rakennuksiin.

Navetassa oli ollut sisustussuunnitteluyritykseni toimisto ja lähes kaikki sen irtain omaisuus, kuten laaja kangas- ja tapettinäytteitä sisältänyt kirjasto.

Olin sisustanut toimiston henkilökohtaisilla tavaroillani, isoilla antiikkihuonekaluilla ja taidekokoelmallani.

Vaikka tulipalo vei minulta vain tavaraa, se tavara oli koko elämäntyöni ja kulttuurihistoriani.

Olin muuttanut toimistoni vanhempieni navettaan Helsingistä puolitoista vuotta aikaisemmin. Takanani oli 30 vuotta sisustussuunnittelijana, ja minulla oli ollut työntekijöitä ja suuret kustannukset.

Tein 12-tuntisia päiviä, ja työ nielaisi kaiken. Harrastukset olivat jääneet, vaikka aikanaan olin maalannut, ommellut ja tehnyt grafiikkaa. Nukuin huonosti, ja minulla oli ongelmia verenpaineen kanssa.

Anu Jokela ei tavoittele käsitöissään täydellisyyttä. ”Huivien reunat eivät ole suorat, koska ne eivät kiinnosta minua pätkääkään. Minua kiinnostaa kokonaisuus ja se, miltä värit näyttävät. Pääasia on, että minulla on ollut kivaa.”

Haaveilin useita vuosia paluusta maalle. Halusin hiljentää vauhtia ja muuttaa lähelle lapsuudenperhettäni, mutta minun ja mieheni töiden vuoksi se ei ollut mahdollista.

Keksin kuitenkin kompromissin: jäimme asumaan Espooseen, mutta työskentelin vanhempieni navetassa viikon kuukaudessa. Säilytin Helsingissä vain pienen satelliittitoimiston.

Otin vastaan selkeästi vähemmän töitä. Minulla ei ollut enää työntekijöitä, joten olin vastuussa vain itsestäni.

Muutos osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Elin ihanaa kaksoiselämää, jossa sain nauttia sekä kaupungin vilinästä että maaseudun rauhasta.

Kun isäni sairastui syöpään, pystyin auttamaan paljon enemmän, koska olin läsnä pidempiä aikoja kerrallaan.

Tulipalouutisen jälkeen lähdimme ajamaan Pohjanmaalle. Eniten olimme huolissamme vanhemmistani.

He olivat olleet Vaasan saaristossa kyläilemässä, mutta illalla nousseen myrskyn vuoksi he eivät olleet uskaltaneet lähteä ajamaan kotiin. Nyt heitä odottaisi lohduton näky.

Meillä oli paljon huonoa onnea, mutta hyvää onnea oli se, että isä ja äiti eivät olleet kotona, sillä he olisivat rynnänneet palavaan rakennukseen ja yrittäneet pelastaa sieltä jotain.

Saavuimme Kauhajoelle alkuiltapäivästä. En vieläkään pysty muistelemaan hetkeä, jolloin näin navetan rauniot. Navetassa oli ollut asuinrakennuksen sähkökeskus, lämmitysjärjestelmä ja vesivaraaja, ja ensimmäiset päivät palon jälkeen menivät äidin ja isän arkea järjestellessä.

Kaksi veljeäni järjestivät taloon sähköt ja veden. Minä hoitelin vakuutusasioita ja muita käytännön juttuja.

Anu Jokela kutoo kankaita uudentyyppisillä, pienillä kangaspuilla. “Kankaankudonta mielletään hirvittävästi tilaa vieväksi, kalliiksi ja monimutkaiseksi harrastukseksi, mitä se ei ole enää.”

Tulipalon epäillään lähteneen lämmityskattilasta myrskyn aiheuttaman sähkökatkoksen seurauksena. Kylällä oli ollut toinenkin vastaavanlaisen lämmitysjärjestelmän palo sinä yönä, mutta talossa oltiin oltu kotona.

Palasimme mieheni kanssa kotiin. Tein loppuun keskeneräiset asiakastyöni ja aloitin tappelun vakuutusyhtiön kanssa. Kuukauden päästä romahdin. Päätin jäädä sairauslomalle, mikä on yrittäjälle vakava päätös. Taukoa kesti lopulta kolme kuukautta.

Aloin kitkeä ja kaivaa viljelypalstallani urakalla. Fyysinen tekeminen oli parantavaa. Rehkin itseni uuvuksiin ja menin nukkumaan.

Sitten tulivat pakkaset, eikä palstalla ollut enää mitään tekemistä. Oli keksittävä jotain muuta. Järjestin itselleni kahden viikon reissun Englantiin.

Tahdoin kokeilla uusia juttuja ja ympäröidä itseni kauneudella ja kaikella, mistä nautin. Hain luovuudesta tietoisesti voimaa.

Töihin palasin pikkuhiljaa, mutta sydämeni oli karrella vielä pitkään.

Matkustin ensin Buxtediin Etelä-Englantiin kukka-asetelmakurssille. Opettelimme eri tapoja luoda luonnonmukaisia ja villejä asetelmia puutarha- ja luonnonkukista. Imin itseeni tekniikoita, muotoja ja väriyhdistelmiä sekä ideoita parhaisiin leikkokukkalajeihin, joita voisin kasvattaa palstallani.

Kurssin loputtua minulla oli palava halu päästä kokeilemaan näkemääni itse. Ostin kukkakaupasta materiaaleja ja hain niitä lisää metsästä.

Tein kukka-asetelman, joka oli aivan erilainen kuin mikään aiemmin tekemäni. Siinä oli liikettä ja luonnonkukkien tuomaa herkkyyttä. Tein vielä päivän vapaaehtoistyötä tunnetun brittipuutarhuri Sarah Ravenin koepuutarhassa. Poimin kukkia, käänsin kukkapenkkiä ja pääsin opettelemaan puolipuutuneiden pistokkaiden ottamista.

Toiseksi viikoksi matkustin Bishops Castleen Pohjois-Englantiin entisen kollegani taide- ja käsityögalleriaan akvarellikurssille.

Ensimmäisen päivän jälkeen oli selvää, että en tuntenut vesivärejä omakseni. Päätimme vaihtaa lennosta akryyliväreihin. Niistä tykkäsin hirveästi ja vietin viikon kukkia maalaten.

Huomasin, että maalatessani tai kukkia asetellessani keskityin vain tekemiseen enkä murheisiini.

Kotiinpaluun jälkeen yritin tehdä joka päivä yhden luovan asian – se sai minut nousemaan sängystä. Töihin palasin pikkuhiljaa, mutta sydämeni oli karrella vielä pitkään.

Vähitellen minun oli myönnettävä itselleni, että haluan tehdä työkseni myös jotain muuta.

Ajatus työn ja harrastuksen yhdistämisestä hiipi mieleeni hiljalleen. Pohdin monta ideaa puhki, kunnes ymmärsin, että sen sijaan, että käyttäisin työssäni vain yhtä taitoani, halusin käyttää niitä kaikkia.

Paloa seuranneena keväänä näin Strömsö-ohjelmassa erään naisen kutovan kangaspuilla. Ajattelin heti: miksi en ole tätä tajunnut?

Olen alkuperäiseltä ammatiltani kutoja ja muistin, kuinka hypnoottista ja terapeuttista kankaan kutominen on.

Melkein samalta istumalta otin yhteyttä kansalaisopiston kudonnan opettajaan ja suunnittelin hänen kurssilleen kaksi yhteishuivilointa, joista taisin kutoa suurimman osan itse.

Reilut puolitoista vuotta tulipalon jälkeen, toukokuussa 2018, syntyi uusi yritykseni Hilmala, joka on vapaakudonnan ja luovan tekemisen kurssikeskus. Siellä järjestetään muun muassa kukka- ja kudontakursseja.

Ideana on, että annan kurssilaisille välineet ja pidän perustekniikan niin yksinkertaisena, ettei sen opettelemiseen mene kuin muutama minuutti. Sen verran joutuu kuitenkin keskittymään, että muu katoaa. Kuvailen sitä käsityöjoogaksi.

Oikeastaan Hilmala on yhdistelmä koko elämääni. Siinä yhdistyy osaamistani ja kiinnostuksen kohteitani: käytän sisustusarkkitehdin ja kutojan taitojani sekä kiinnostustani muotiin, taiteeseen, väreihin ja kukkiin.

Tykkään opettamisesta, kun saan tehdä sitä omilla ehdoillani – vapaamuotoisesti ja ilman liikoja sääntöjä. Pienet virheet ja kädenjäljen näkyminen työssä eivät haittaa. Jos lopputulos tuottaa iloa ja antaa onnistumisen tunnetta, ne ovat vain tekijän luomia koristeita.

"Välillä minulla on syyllinen olo, kun kudon keskellä päivää. Sitten tajuan, että tämä on työtäni", Anu miettii.

Minulla on koko ajan ollut tunne, että olen oikeilla jäljillä. Teen edelleen myös sisustussuunnittelua, mutta työpäivät ovat vaihtelevia ja istun vähemmän tietokoneen ääressä.

Välillä minulla on epätodellinen ja syyllinen olo, kun ”joudun” kutomaan malleja kursseja varten keskellä päivää. Sitten tajuan, että tämähän on työtäni.

Tulevaisuudelta odotan vain hyvää ja huomista. Tulipalo ei ole muuttanut suhtautumistani elämään.

Menneessä on turha elää, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Silti edelleen pienesti kirpaisee, kun etsin jotain tavaraa ja muistan, että sitä ei olekaan enää – se on palanut. Ahdistun myös savun hajusta, ja minun pitää saada heti tietää, mistä se tulee.

Paranemiseni on kestänyt kauan, koska elämän epäreiluuden hyväksyminen on ollut minulle aina vaikeaa. Oma suruprosessini on kuitenkin tärkeä osa minua.

Tiedän nyt omasta kokemuksestani, minkälainen parantava voima luovalla toiminnalla on. Harrastaminen vaikuttaa syvästi ihmisten hyvinvointiin.

Olen lähtenyt taas liikkeelle nollasta. Suomessa on vaikea elättää itseään käsityökursseilla ilman isoa organisaatiota, mutta haluan onnistua, vaikka se ottaisi aikansa.

Tulipalo auttoi oivaltamaan, että minussa on pohjatonta sinnikkyyttä – eteenpäin mennään, vaikka aina ei jaksaisi."

Julkaistu: 2.4.2019