Kotivinkki

Onko lähipiirissäsi ihminen, joka aina valittaa? Uhriutuminen vie energiaa, ja siitä voi päästä eroon

Onko lähipiirissäsi ihminen, joka aina valittaa? Uhriutuminen vie energiaa, ja siitä voi päästä eroon

Uhriutuja marisee kurjaa elämäänsä ja makaa maassa muiden tallottavana. Uhriutuminen vie energiaa sekä itseltä että lähipiiriltä. Miksi osa meistä ei pääse menneestä yli?
Teksti Anni Peltola
Kuvat iStock
Mainos

Kaikki tuntevat lähipiiristään sellaisen: ihmisen, jonka mielestä kaikilla muilla asiat on paremmin ja kaikki huono elämässä on muiden syytä. Muilla on kauniimmat lapset, onnellisempi avioliitto tai toimivampi koti. Vielä vuosikymmenien jälkeenkin hän päivittelee, miten köyhistä oloista joutui ponnistamaan tai miten väärin äiti häntä kasvattikaan.

Tai ehkä moni tunnistaa katkeransävyisen, sisäinen puheen myös itsestään?

Uhriutuja on katkera siitä, ettei elämä olekaan mennyt niin kuin hän haluaisi. Hän on niin juurtunut kiinni johonkin vaikeaan elämänvaiheeseen tai kokemukseen, ettei hän pääse enää eteenpäin.

–Uhriutuneet eivät ole vain tiettyjä ihmisiä, kyllä meillä kaikilla on heikot päivämme, kun tunnemme katkeruutta. Mutta on ihmisiä, joilla siitä on tullut elämänasenne, sanoo psykoterapeutti Pepi Reinikainen.

Reinikainen huomauttaa, että kuten monissa muissakin asioissa, uhriutumisesta puhuttaessa on aina helpompi tunnistaa ilmiö muissa kuin itsessä. Omien hälytyskellojen pitäisi soida, jos jatkuvasti tuntuu siltä, että on omassa elämässään kuin luonnonvoimien armoilla, ilman mitään vaikutusmahdollisuutta tapahtumien kulkuun. Ehkä tuntuu, että joutuu jatkuvasti kaltoin kohdelluksi tai muiden jyräämäksi, vaikkei itse ole vaikuttanut asiaan millään tavalla.

Juuret ovat lapsuudessa

Uhriutujan ajatusharha on, ettei elämään voisi itse vaikuttaa. Hän kokee, ettei ole syyllinen oman elämänsä tapahtumiin.

–On monia asioita, joita emme voikaan muuttaa ja jotka joudumme vain hyväksymään. Synnymme tiettyyn perheeseen, kulttuuriin, sukupuoleen, aikakauteen. Jäljelle jää kuitenkin asenne: miten päätän suhtautua tilanteeseeni, Reinikainen sanoo.

Uhriutumisen juuret ovat usein lapsuudessa. Uhrin tarpeita ei ehkä ole nähty lapsena, joten hän on alkanut käyttäytyä kuin kynnysmatto, muiden tallottavaksi ja siirreltäväksi heittäytyen. Ihminen on menettänyt luottamuksensa elämään ja muihin ihmisiin. Uhriutuja kokee, että hänet on joskus hylätty, ja siksi hän on lopulta hylännyt itsensä.

– Meillä kaikilla on huomioiduksi tulemisen ja rakastamisen tarve. Jos siinä tulee kolhuja, ei ole toisaalta mikään ihmekään, että myöhemmin uhriutuu.

Sisaruus on Reinikaisen mukaan tyypillinen suhde, jossa katkeroitumisen vaara on suuri. Saamme lapsina sisarusparvessa roolit, jotka tuppaavat säilymään vankkoina eläkepäiviin asti. Pikkusisko on vielä kuusikymppisenäkin pienempi isommalle sisarukselleen.

– Jos vanhemmat ovat kohdelleet lapsia hyvin eri tavalla, joku voi uhriutua siitä, että on jäänyt vähemmälle huomiolle. Kun siihen lisätään tiukassa istuva rooli, on kova työ temmota itsensä eteenpäin, varsinkin, kun muut sisarukset eivät usein halua muiden muuttuvan.

Uhriutuja on haaste lähi­piirilleen. Hän vähättelee muiden kokemuksia ja kes­kittyy omiinsa. Muut ovat vastuussa hänen onnestaan. Uhriutunut yrittää saada muut tuntemaan syyllisyyttä siitä, etteivät he jatkuvasti anna aikaansa ja energiaansa hänen kannattelemiseensa.

Asenteen voi päättää

Oleellista on havahtua siihen, että vaikkei ole vastuussa kaikista tapahtumista, on kuitenkin vastuussa siitä, miten niihin suhtautuu. Lapsena kiusattu ei tietenkään ole syyllinen tapahtuneeseen, mutta hän on vastuussa siitä, miten käsittelee asian nyt. Jääkö kiusaamiskokemuksessa vellomaan vielä vuosikymmenien jälkeenkin ja antaa sen vaikuttaa nykyisiin ihmissuhteisiin?

Uhri kääntää itse kohtalonsa, Reinikainen muistuttaa.

– Kyseessä ei tietenkään ole helppo asia. Jos on saanut elämältä huonot kortit, on kova psyykkinen taistelu kääntää vaikeatkin kokemukset mahdollisuudeksi. Mutta se, mitä et voi muuttaa, täytyy hyväksyä – uhriutumatta, Reinikainen miettii.

Senkin voi hyväksyä, että tapahtuneilla on seurauksensa. Pahimmat asiat jättävät pysyviä vammoja, henkisiä tai fyysisiä, eikä niitä välttämättä vie mikään ajatusprosessi pois. Vaikkapa päihteiden kanssa kamppailleelle isälle voi aikuisena antaa anteeksi, mutta se ei ehkä poista sitä, että lapsuus oli turvaton ja että se perintö vaikuttaa edelleen.

– Jos jotain pahaa on tapahtunut, se ei käänny hyväksi. Uhriutumisen välttäminen ei ole asioiden kääntämistä kauniiksi. Mutta kun asiaa alkaa käydä läpi, näkee isomman kuvion sen taustalla ja on helpompi hyväksyä tapahtunut.

Joskus uhriutujaa voi auttaa perspektiivi. Kyllä, kamalia asioita on tapahtunut, mutta niitä nyt vain yksinkertaisesti tapahtuu.

– Elämme maailmassa, joka ei ole oikeudenmukainen. Tämä ei ole paratiisi. Jos ajattelee, että se, mitä olen jou­tunut kokemaan, on ainutlaatuista, kannattaa katsoa ympärilleen. Silloin saattaa tajuta, ettei oma elämä olekaan ainutkertaisen hirveä, Reinikainen sanoo.

Mitä valitsit itse?

Elämässämme on kuitenkin myös monia asioita, jotka ovat valintojemme lopputulosta. Huikea työura ei ehkä auennut, koska lapset menivät edelle tai koulunkäynti ei kiinnostanut. Useimmiten saamme valita puolisomme, asuinpaikkamme, ystävämme. Ainakin lopputulos on monien tekijöiden summa – ja useimpiin niistä olemme itse vaikuttaneet.

Omia elämänvalintojaan voi hahmottaa esimerkiksi kirjoittamalla. Pepi Reinikainen on kehittänyt Elämänkaarikirjoitus-menetelmän, jonka ideana on muodostaa omasta elämästä tarina, jota tarkastellaan rehellisesti. Siinä lähdetään liikkeelle omasta taustahistoriasta, eli kaukaa isovanhempien tarinoista, ja jatketaan kirjoittamalla oma elämä seitsemän vuoden jaksoissa.

Oleellista on etsiä syitä, ei syyllisiä. On kohdattava tekemänsä valinnat, pöljimmätkin, ja prosessin aikana voi ehkä ymmärtää paremmin myös läheisiään.

– Negatiivisen kokemuksen säilöminen sisällä vie valtavasti energiaa. Kun asiaa lähtee purkamaan, parhaimmillaan voi palauttaa luottamuksensa elämään. 

Miksi toinen selviytyy? 

Toiset lannistuvat pienistäkin vastoinkäymisistä. Jotkut taas tuntuvat selviytyvän vaikeista kokemuksista kuivin jaloin ja toiveikkaina. Ilmiötä selittää käsite resilienssi eli selviytymiskykyisyys. Sitä on tutkittu varsinkin 2000-luvulla positiivisessa psykologiassa.

Yksi ero uhriutujien ja selviytyjien välillä on toinen ihminen, sanoo psykoterapeutti Pepi Reinikainen. Uhriutujalla ei ehkä ollut tärkeinä vuosina ketään, johon tukeutua. Pieni lapsi saattoi kokea jatkuvasti, ettei kukaan huolehdi tai kukaan ymmärrä häntä. 

Selviytyjä taas on kasvanut turvallisessa ympäristössä tai hänellä on ollut lähellään edes yksi turvallinen ihminen, mikä on antanut luottamuksen elämään. Myöhemminkin hän pystyy luottamaan siihen, että muut ihmiset ovat hänen puolellaan. Selviytyjä osaa hakea apua ja ottaa sitä vastaan.

Ihmisellä on oltava jotain, mikä kannattelee eteenpäin, Reinikainen ajattelee.

– Se voi olla lenkkeily, musiikki, taide. Ihminen selviytyy, kun hän myöntää, että on olemassa voimia, joiden avulla hän pääsee eteenpäin. Että vaikka minä nyt koen, että minut hylätään, en silti hylkäisi itseäni.


Lähteenä myös: Pepi Reinikainen, Elämässä eteenpäin – irti uhriutumisesta (Kirjapaja 2014)

Suosittelemme myös näitä:

Julkaistu: 29.3.2017
Katso myös nämä