Luultavasti melko harva kuulee tällaista lausetta puolisoltaan.

– Sopiiko, että ostan meille kesämökin? Anu Hole kysyi mieheltään Robertilta kolme vuotta sitten.

Anu oli laittanut vuosien ajan rahaa säästöön joka kuukausi ja halusi nyt sijoittaa summan. Taloa näkemättä Robert tuumasi, että osta vaan. Hän tunsi vaimonsa ja tiesi, että kyseessä oli Anulle tuttu ja rakas rakennus, johon liittyi paljon muistoja.

Savonrannassa sijaitseva rakennus on nyt jo kolmannen peräkkäisen sukupolven omistuksessa. Ensimmäinen omistaja oli karjakko Martta Karvinen, josta sittemmin tuli Anun isoäiti. 1950-luvulla Martta jäi leskeksi pienten Juhanin ja Eeron äitinä. Ahkera nainen alkoi säästää palkastaan kaiken liikenevän. Kun kylän sydämestä sitten tuli myyntiin puolivalmis rintamamiestalo, Martta otti säästönsä ja kipitti talon omistajan puheille. Kaupat syntyivät.

Martta avioitui uudelleen, ja perhe kasvoi vielä yhdellä pojalla. Martta-mummo eli talossa kuolemaansa saakka.

– Hänen kuollessaan olin itse 15-vuotias. Taloa jäi asumaan isän velipuoli, joka ei ikävä kyllä jaksanut huolehtia talosta, Anu kertoo.

2000-luvun alussa rakennuksen kunto oli jo niin huono, että harkinnassa oli sen luovuttaminen palokunnan sammutusharjoituksiin.

– Setäni Juhani kuitenkin päätti, että talo on vielä pelastamisen arvoinen ja alkoi tehdä tarvittavia korjauksia. Hänen toiveenaan oli muuttaa taloon jossain vaiheessa asumaan.

Vauhtia alkoi kuitenkin hidastaa Juhanin korkea ikä.

– Kun hän kuuli meidän etsivän kesäkotia, hän tarjosi taloa meille. Niinpä minä sitten hankkia paukautin meille kesämökin. Kutsumme sitä Marttalaksi.

Kun kaupoista oli sovittu, Anu ja Robert lähtivät katsomaan mökkiä. Anua jännitti, mitä mieltä Robert olisi ostoksesta.

– Onneksi hänkin viihtyi ja oli oikein tyytyväinen.

Molempien viihtyvyyttä lisäsi tieto siitä, että uimaan pääsisi läheisellä Säimenenjoella ja että lähiseudun vaihtelevassa maastossa kiemurtelee luontopolkuja.

Suuria remontteja Anu ja Robert eivät ole lähteneet talossa tekemään. Juhani-setä oli jo tehnyt isommat tekniset korjaukset, joten uudet omistavat pääsivät pintojen kimppuun.

Pari halusi palauttaa talon alkuperäisempään asuun, joten esimerkiksi vanhoja sormipaneeleja otettiin esiin uudemman paneloinnin alta. Kovalevyjen päälle Anu on omien sanojensa mukaan ”läiskinyt luovuudella” vanhoja tapetteja ja kauniita kuvia, joita on kerääntynyt vuosien varrella varastoon odottamaan oikeaa sijoituspaikkaa.

Yläkerran seinät kaatuivat kirjaimellisesti lattialle, kun seinissä olleet viilulevyt osoittautuivat toiselta puolelta puupintaisiksi ja niistä syntyi uusi, kaunis ”puulattia”.

Kaikki muutokset on tehty rauhalliseen tahtiin, sillä mökkiä ei ole tarkoitettu stressaavaksi työleiriksi. Taloa on sisustettu kierrätysmeininki edellä.

– Kaikki vanha, mitä täältä on löytynyt, on katseltu läpi sillä silmällä, josko siitä vielä voisi tehdä jotain. Talossa oli kauniita huonekaluja, jotka saatiin käyttöön, kunhan ensin olin jynssännyt niistä vuosikausien tupakkatervat irti, Anu sanoo.

Varsinaiseksi aarrearkuksi osoittautui pitkään varastona toiminut vinttikerros. Kun Anu ja Robert ostivat talon, se oli tupaten täynnä vanhoja huonekaluja. Kasoista löytyivät muun muassa Martta-mummin ja Otto-ukin ensimmäinen keittiönpöytä ja tuolit.

– Niissä oli kauniilla käsialalla kirjoitetut nimitiedot, jotta huonekalut löytäisivät takaisin oikealle omistajalleen jatkosodan jälkeen. Suuri osa kalusteista on meillä nyt käytössä mökillä, monet jopa samoilla paikoillakin kuin mummon aikana.