Elettiin vuoden 2014 joulukuuta. Oiva Toikka (1931–2019) oli vastikään avannut tuoreiden Venetsian Muranossa tehtyjen lasiteosten näyttelyn helsinkiläisessä Forsblomin taidegalleriassa. Ylen toimittaja tavoitti taiteilijan itsenäisyyspäivän juhlavilinässä Presidentinlinnassa ja kysyi, miten ihmeessä hän jaksoi yhä painaa töitä jatkuvalla syötöllä, vaikka olikin jo 83-vuotias. Pyörätuolissa istuva Toikka vastasi letkeään tyyliinsä: ”En mä kutsuis niitä töiksi, kun en ole koskaan ollut työn perään, mutta tykkään hauskanpidosta. Viihtymisestä.”

Siinä tuli yksi avain Toikan rehevään ja valloittavaan elämäntyöhön.

Oiva Toikka on sanonut, ettei hän ole koskaan tehnyt luonnoksia, kunhan on lörpötellyt. Toisin sanoen hän on piirtänyt piirtämästä päästyään, lapsesta lähtien, hauskoja, hassuja ja kummallisia kuviaan. Niistä on vähitellen kehkeytynyt sekä sarjatuotantoa että uniikkeja taideteoksia, mutta myös lavastuksia ja pukuja sekä Marimekon painokankaita. Vuonna 2009 Toikka suunnitteli italialaiselle muovivalmistaja Magikselle kalusteita: Dodo-linnun ja Paradise Tree -vaatepuun. Dodo on suunniteltu sekä sisä- että ulkotiloihin väriläiskäksi, istuimeksi ja sisustuselementiksi niin lapsille kuin lapsenmielisille. Dodossa voi nähdä myös hitusen itseironiaa, sillä linnuistaan Toikka parhaiten tunnetaan.

Oiva Toikka rakasti sattumia ja lipsahduksia, jotka varsinkin lasitaiteilijan työssä ovat alituisesti läsnä. Vuonna 1993 hän sanoi Gloria-lehden haastattelussa, että hänelle rakkaimpia lapsia ovat aina olleet ”syntymässä säikähtäneet” eli ne työt, joiden hän ei suin surminkaan soisi ajautuvan näyttelyihin tai museoihin: ”Niissä on oma charminsa, jotain potentiaalia. Sellai­set, jotka ovat jämähtäneet valmiiseen muotoon, eivät enää kiinnosta. Ne ovat minulta jo ohi.”

Oiva Toikka säilytti sisällään asuvan uteliaan ja vilkkaan karjalaispojan. Saman, joka 8-vuotiaana ajatteli kuorma-auton lavalla istuessaan, kun palava kotikaupunki Viipuri jäi taakse, että kerrankin pääsen vähän pitemmälle matkalle. Murehtiminen ei ole kuulunut Toikan tapoihin, vaikka elämässä riitti varjoakin.

Edellä mainitussa Glorian jutussa pitkäaikainen puoliso, muotoilija Inkeri Toikka, kertoi arvostavansa positiivisia luonteenpiirteitä, jotka aviomies toi perintönä lapsuudenkodista: ”Siellä nousi päivittäin tunnelma kattoon. Joskus suorastaan ihmettelin, mistä ne oikein keksivät niin paljon nauramisen aihetta.”

Inkeri Toikka, Oivan nuoruudenrakkaus ja kolmen pojan äiti, kuoli vuonna 2009. Oiva Toikka ihastui Inkeriin Taideteollisen oppilaitoksen eli Ateneumin pääsykokeissa, koska ”Inkeri oli persoonallinen tyttö, ei mikään kikatuskone”.

Molemmat valmistuivat keraamikoiksi vuonna 1956 ja työskentelivät Arabian tehtaalla Helsingissä, kunnes perheen kasvaminen kahdella pojalla viikkoa vajaan vuoden välein pakotti äidin kotiin ja isän hankkimaan paremmin tuottavan ammatin. ”Hieno” taiteilija kun tienasi Arabialla saman verran kuin autonapumies.

Vasta kuvaamataidon opettajaksi valmistunut Oiva Toikka muutti 1960-luvun perheineen Helsingistä kauas pohjoiseen, Kitiseen laskevan Jeesiöjoen rannalle Sodankylään. Kaikki muuttui jo vuonna 1963, kun lasi kutsui lehti-ilmoituksella.

Nuutajärven lasitehdas Urjalassa, toisella puolella maata, etsi suunnittelijaa. Sen verran materiaali oli tuttu, että molemmat nuoret keraamikot olivat opiskeluaikana olleet yhden kesän Kaj Franckin kutsumina harjoittelijoina Nuutajärvellä. Jo tuolloin lasi puraisi. Alkunsa sai barokkisen runsas väri- ja muotokieli, josta Oiva Toikka sittemmin asemansa vakiinnuttaneena lasitaiteilijana tunnetaan: leikkisä, lämmin, puolivallaton, koristeellinen ja materiaalin mahdollisuuksia tutkiva. Aivan ensimmäisetkin työt Nuutajärvellä olivat vapaasti puhallettuja värikkäitä lasiveistoksia.

Nuutajärvellä perheeseen syntyi kolmas poika, yksitoista vuotta vanhempien veljiensä jälkeen. Oiva ja Inkeri Toikka loivat kumpikin uran lasitaiteilijoina, mutta siinä missä Inkeri keskittyi käyttölasiin, Oiva sai päästellä luovuuttaan vapaammin valloilleen varsinkin sen jälkeen, kun hän oli voittanut vuonna 1970 arvostetun Lunning-palkinnon ja kierrellyt maailmaa inspiraatiomassit täyttyen.

Toki Florat, Faunat, Kastehelmet ja Pionit – puhumatta olutkuppiloiden suosimasta Krouvi-tuopista, jota myytiin maailmanlaajuisesti miljoonia kappaleita – tekivät Oiva Toikasta myös rakastetun käyttölasisuunnittelijan. Mutta varsinaisen taiteellisen voittokulun aloittivat Bambu-, Lollipop- ja Pampulamalja-sarjat. Vähitellen teosten koko kasvoi kasvamistaan, ne muodostuivat yhä useammista osista ja olivat yhä monimutkaisempia ja tulkinnanvaraisempia.

Toikka oli romantiikkaan taipuvainen koristelija, jolle sileä, kirkas ja pelkistetty lasipinta ei millään riittänyt. Hän halusi täyttää sen reliefimäisillä kukilla, eläinhahmoilla ja ornamentiikalla. Ja oli omimmillaan värillisen lasin ja kiehkuraisten muotojen parissa.

Alun perin myös vuosikuutiot ja linnut syntyivät kokeilujen seurauksena. Ensimmäinen sarjatuotettu vuosikuutio tuli myyntiin vuonna 1977, ja Toikka on myös koostanut niistä uniikkeja, jopa kymmenien kuutioiden kokonaisuuksia.

Kuulut linnutkin ovat alun perin vuodelta 1972, jos ottaa lähtökohdaksi tuolloin julkistetun pienesinekokoelman Sieppoineen. Ajatus itsenäisestä lintukokoelmasta syntyi vasta myöhemmin, ja niiden avulla tehdas saattoi esitellä näyttävästi sekä hallussaan olevia lasinkäsittelytekniikoita että ainutlaatuista väriosaamista. Toikan lasilintuja on valmistettu pitkään ja yhä vain, joten niitä on paljon saatavilla. Nosteessa on erityisesti varhaistuotanto, kuten Laulurastaat ja Siepot.

Pöllöt menevät vintagekaupoissa kuumille kiville. Keräilijöitä Japania ja Etelä-Koreaa myöten kiinnostavat erikoiserät, kuten vuosilinnut ja yrityslahjat. Harvinaisia ovat esimerkiksi Siepon neodyymi versio ja suuret yksilöt, kuten Kukko, Villihanhi ja Kiikkuri.

Toikka pääsi näyttämään osaamistaan lintujen ohella myös hedelmissä ja vihanneksissa ja palasikin niiden pariin useita kertoja. Ensimmäiset uniikit lasihedelmät hän suunnitteli jo 1980-luvun alussa. Niitä seurasivat pieninä sarjoina valmistetut työt, joista ensimmäisenä julkistettiin herkullisen näköinen Lasinen hedelmätarha -kokoelma 1989. Sitä seurasivat Hedelmät (1989), Lasinen kasvimaa (1991) ja Vihannekset (1992).

Tämän jälkeen Toikka suunnitteli lasihedelmiä ja -kasviksia aina vuoteen 2009 asti yksittäisinä malleina. Kaikkiaan lasihedelmämalleja valmistui nelisenkymmentä. Mukana on kotimaisia marjoja, kuten mansikoita ja mustikoita, vihanneksia sekä eksoottisia hedelmiä, kuten kriikunoita ja viikunoita.

Koska lasihedelmät eivät muodostaneet samanlaista jatkumoa kuin lasilinnut, ne eivät ole yhtä tunnettuja. Kiinnostus niitä kohtaan on kuitenkin nousussa. Vuonna 2019 hedelmiä otettiin jopa uudelleen tuotantoon. Nyt nämä herkut puhalletaan Iittalassa.

Toikan maine yhtenä Pohjoismaiden johtavista lasitaiteilijoista perustuu vapaaseen taiteelliseen työhön. Siitä on kiittäminen paitsi suomalaisessa lasi- ja muussa muotoiluteollisuudessa vielä 1970-luvulla vallinnutta luovuutta arvostavaa ajattelutapaa sekä Nuutajärven taiteellisena johtajana toiminutta Kaj Franckia. Hän kannusti taloon palkkaamaansa Toikkaa yhä hurjempiin kokeiluihin ja vapautti bulkkisuunnittelun kurinalaisuudesta ja kaupallisuuden kosiskelusta.

Suuri luottamus Toikkaa kohtaan kielii paljon visionäärimäisen Franckin avarakatseisuudesta. Hän itse esiintyi useimmiten ankarana funktionalistina ja modernistina, jolle kauneuden kriteeri oli tarkoituksenmukaisuus, mutta silti hän ymmärsi antaa tilaa ominaislaadulle, joka poikkesi omasta.

Franckista, jolla oli asunto aivan Toikkien naapurissa, tuli myös Oivan läheinen ystävä.

Toikat asuivat Nuutajärven tiiviissä yhteisössä kolmisenkymmentä vuotta, kunnes palasivat Helsinkiin. Muuton syynä oli lähinnä Oiva Toikan silloinen uusi työ; hänet oli kutsuttu 1990-luvun alussa Tukholman Konstfackskolanin professoriksi, ja hän vietti puolet työajastaan Tukholmassa kahden viikon periodeina. Helsinki osui sopivasti Tukholman, Nuutajärven ja Iittalan väliin.

Lasiveistokset kasvoivat edelleen kokoa ja näköä sitä mukaa, mitä enemmän Toikka pystyi käyttämään aikaa niiden parissa ja esittelemään niitä näyttelyissä, ja mitä pitemmälle edistyi yhteistyö lasinpuhaltajien kanssa. Oiva Toikka on aina korostanut, että lasin tekeminen on ryhmätyötä, jossa puhaltajamestareilla on itseoikeutetusti oma taiteellinen panoksensa.

Uusi vaihe luovuudessa alkoi, kun hän pääsi toteuttamaan näkemyksiään Venetsian Muranoon, italialaisen lasinpuhallustaidon kehtoon. Puhaltaja­mestari Pino Signoretton (1944–2017) lasihytissä syntyi teoksia, joista kriitikko Timo Valjakka kirjoitti Helsingin Sanomissa: ”Muistot näkyvät teosten humoristisissa nimissä, mutta näyttelyssä kaikki sanat unohtuvat. Huomion vievät venetsialaisen lasin loistelias visuaalisuus ja Toikan taikurimainen kyky puhaltaa, venyttää ja taivuttaa se muotoihin, jotka yksinkertaisesti lumoavat ja vangitsevat.”

Juttua on muokattu 13.8.2021 lisäämällä tietoa Oiva Toikan suunnittelemista lasihedelmistä.