Lasin humoristi Oiva Toikan vähemmän tunnettu puoli on keramiikka – sitäkin hän käsitteli kuin taikuri
Vaikka Oiva Toikka tunnetaan parhaiten linnuistaan ja muista lasiteoksistaan, alun perin hänet hurmasi keramiikka. Se kulkikin lasin rinnalla koko Toikan vuosikymmeniä jatkuneen uran.
Kymmenlapsisen perheen kuopuksena syntynyt Oiva Toikka (1931–2019) kiinnostui piirtämisestä jo parivuotiaana. Jatkosodan aikana syksyllä 1941 Toikan perhe palasi puolitoista vuotta kestäneeltä evakkomatkalta kotiin Viipurin maalaiskunnan Säiniön kylään. Niin koti kuin koulurakennus oli poltettu. Oiva nautti siitä, ettei talven aikana tarvinnut käydä koulua ja aikaa piirtämiselle oli entistä enemmän.
Kesäkuussa 1944 perhe joutui jättämään kotinsa lopullisesti. Tämän toisen evakkoreissun päätteeksi heidät asutettiin Vantaan Askistoon.
Oiva haaveili taiteilijan urasta ja pyrkimisestä Taideakatemiaan, mutta usko omiin kykyihin ei ollut tarpeeksi vahva. Toisena vaihtoehtona hän mietti Taideteollisen oppilaitoksen graafisen taiteen linjaa, joka kuului koulun suosituimpiin opintolinjoihin.
Oivalla oli palava halu taiteelliseen työskentelyyn, ja hän halusi varmistaa opiskelupaikkansa. Keramiikka tuntui kiehtovalta ja sisäänpääsy varmemmalta. Näyttelyissä hänen näkemänsä Rut Brykin, Birger Kaipiaisen ja Michael Schilkinin teokset olivat herättäneet mielenkiinnon keramiikkaan.
Oiva osallistui elokuussa 1952 Ateneumin keramiikkalinjan kaksiviikkoiselle karsintakurssille ja sai opiskelupaikan Elsa Eleniuksen johtamalta keramiikkaosastolta. Opinnot hän pääsi aloittamaan syksyllä 1953 asepalveluksen jälkeen.
”Toikan ihmis- ja eläinhahmot ovat viehättävällä tavalla hyödyttömiä.”Uuden Suomen toimittaja Kerttu Niilonen
Oiva osoitti erityistä lahjakkuutta heti opintojensa alusta asti ja tuli palkituksi useissa koulun järjestämissä suunnittelukilpailuissa. Keväällä 1954 järjestettiin ensimmäistä kertaa pohjoismaisten taideteollisuuskoulujen välinen kilpailu.
Ensin käytiin jokaisen koulun sisäinen kilpailu, joista kunkin sarjan kaksi parasta työtä osallistui koulujen väliseen loppukilpailuun. Taideteollisen oppilaitoksen kilpailussa Oiva sai toisen palkinnon veistossarjassa, ja keramiikkalaattojen suunnittelussa hän korjasi koko potin: ensimmäisen, toisen ja kolmannen palkinnon.
Nuoripari pääsee Arabian tehtaalle
Samalla keramiikkalinjan karsintakurssilla ollut ja vuotta ylempänä opiskellut raumalaistyttö Inkeri Iissalo kiinnitti Oivan huomion. Nuoripari alkoi seurustella opintojensa aikana. Inkeri valmistui Ateneumista keväällä 1955 ja Oiva vuotta myöhemmin.
Elsa Elenius järjesti molemmille työpaikat Arabialta. Inkeri aloitti työt taideteollisuusosastolla käyttökeramiikan parissa, ja Oiva sai paikan syksyllä 1956. Myyntipäällikkö Holger Carring ehdotti, että Oiva kiertäisi puoli vuotta tehtaan eri osastoilla harjoittelemassa. Lopulta hän pääsi taideosastolle venäläissyntyisen Michael Schilkinin assistentiksi.
Oivalle työskentely Schilkinin ja muiden mainetta saavuttaneiden keramiikkataiteilijoiden kanssa oli silmiäavaava, ensimmäinen kosketus luovaan, taiteelliseen työskentelyyn keramiikan parissa.
Harjoittelujakson päätyttyä hän sai kiinnityksen taideosastolle ja kollegoikseen Suomen tunnetuimpia keraamikkoja, joihin lukeutuivat paitsi Schilkin, Kaipiainen ja Bryk myös muun muassa Toini Muona, Raija Tuumi, Richard Lindh ja Kyllikki Salmenhaara.
Pian Oiva pääsi teoksillaan mukaan yhteisnäyttelyihin. Hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä järjestettiin toukokuussa 1958 Wärtsilän näyttelyhuoneistossa Esplanadilla Helsingissä. Ura Arabian taiteilijana oli kestänyt vasta puolitoista vuotta.
Omintakeiset teokset ja niissä hersyvä huumori ja mielikuvitus saivat paljon huomiota lehdistössä. Näyttely koostui karkeasta, samottipitoisesta savesta käsin rakennetuista eläin- ja ihmisfiguureista.
Uuden Suomen toimittaja Kerttu Niilonen kirjoitti: ’’Oiva Toikka on luonteeltaan lähinnä kuvanveistäjä ja käsite käyttöesine on hänelle keraamikkona täysin vieras. Hänen ihmis- ja eläinhahmonsa ovat viehättävällä tavalla hyödyttömiä.’’
Vielä samana vuonna Oivan keramiikkatöitä oli esillä Brysselin maailmannäyttelyssä ja Syracusessa Yhdysvalloissa Arabian osastolla.
Oiva nautti työskentelystä luovassa ilmapiirissä kiinnostavien taiteilijoiden kanssa, mutta uraansa aloittelevan taiteilijan teosten myynti oli vielä kovin vaatimatonta ja ansiot jäivät suorastaan surkeiksi.
Oiva oli avioitunut keväällä 1957 Inkerin kanssa ja perheeseen oli syntynyt kaksi poikaa, Jussi ja Ville. Hänen oli mietittävä keinoa perheensä elättämiseen.
Oiva irtisanoutui Arabiasta vuonna 1959. Vielä samana vuonna hän aloitti kuvaamataidonopettajan opinnot Ateneumissa. Keramiikan tekeminen sai jäädä, ja Toikan perhe muutti Oivan opettajan työn perässä Sodankylään syksyllä 1961.
Kahden vuoden kuluttua Oiva sai paikan Nuutajärven lasitehtaalta, ja hänen rakkaimmaksi materiaalikseen muodostui loppuelämän ajaksi lasi.
Posion vastustamaton kutsu
Intohimo keramiikan tekemiseen säilyi, ja aina tilaisuuden tullen Oiva palasi sen pariin.
Hänelle mieluisin tapa tehdä keramiikkaa oli käsin rakentaminen eri tekniikoilla, muun muassa makkara- ja levytekniikalla. Omasta mielestään hän ei koskaan oppinut kunnolla dreijaamaan ja ihaili Raija Tuumia, joka dreijasi mestarillisesti yhtä lailla miniatyyrimäisiä teoksia kuin valtavia rei’itettyjä kulhoja.
Vuonna 1975 Oiva ja Inkeri saivat kutsun Posiolle Anu Pentikin ja Peter Winquistin järjestämään keramiikkasymposiumiin. Kolme viikkoa kestäneessä kansainvälisessä tapahtumassa oli keraamikkoja Suomen lisäksi Ruotsista, Yhdysvalloista, Irlannista, Jugoslaviasta ja Unkarista.
Oiva teki innostuneena pitkiä päiviä saven seurassa ja pääsi kokeilemaan erilaisia lasituspolttoja. Erityisen inspiroiva oli suolapoltto, jossa suola höyrystyessään muodostaa saven pintaan lasitemaisen kerroksen. Myös Lapin luonto näkyi Oivan valmistamissa astioissa ja figuureissa erilaisina kasveina ja eläiminä.
Koboltinsininen Ruotsi
Vuodesta 1963 lähtien Oivan lasiura kiisi vauhdilla eteenpäin, ja saman vuosikymmenen lopulla hän aloitti työskentelyn teatterissa lavastus- ja pukusuunnittelijana. Myöhemmin kuvaan mukaan tuli myös ooppera. Aikaa muille työtehtäville ei juuri jäänyt, ja hän ehti keramiikan pariin vain harvakseltaan.
Yli vuosikymmen Posion symposiumin jälkeen Oiva osallistui liemimaljoilla ruotsalaisen Rörstrandin 260-vuotisjuhlaprojektiin. Oli vuosi 1986.
Arabia oli ostanut Rörstrandin kolme vuotta aiemmin, ja siitä oli tullut osa Wärtsilää. Heti seuraavana vuonna Oivan yhteistyö ruotsalaisten kanssa jatkui Coboltissimoksi nimetyllä sarjalla. Yksinkertaisissa valetuissa vadeissa ja kannellisissa ruukuissa oli Oivan käsin maalaamia koboltinsinisiä koristeita. Muodon esineisiin olivat tehneet Rörstrandin tehtaan keraamikot.
Oivan tehtävä oli koristella keramiikan pinta myös seuraavissa projekteissa. Vuonna 1989 Rörstrandin mallistoon tuli Oivan ja hänen ruotsalaisen ystävänsä ja kollegansa Signe Persson-Melinin yhteistyönä syntynyt sarjatuotantoon tarkoitettu Cobolti-astiasto, jonka värimaailma on myös koboltinsininen. Astioiden muodot ovat Persson-Melinin käsialaa, ja Oiva maalasi niihin pienet ornamenttimaiset kuviot.
Koboltinsinisten astioiden lisäksi he tekivät uniikki- töitä, joiden koristeet ovat erivärisiä vaakaraitoja ja pistekuviointeja.
Vuonna 1994–95 Oiva teki vielä Rörstrandille sinisellä alilasitevärillä maalattuja suuria ovaalin muotoisia vateja, joiden aiheina ovat luonnonkatastrofit, muun muassa tulva ja tulipalo.
Sielultaan taiteilija
Oivalla oli hetken aikaa työhuone 1980–90-lukujen taitteessa Arabian taideosastolla, jossa hän suunnitteli sarjatuotantoon Arabian Pro Arte -sarjaan Helle- ja Halla-lautassarjat. Niiden koot noudattelevat standardisoituja paperikokoja. A7–A4-kokoiset lautaset koristeltiin erivärisillä väriroiskeilla.
Vuodesta 1985 Oiva oli vierailevana professorina Tukholmassa taideteollisen korkeakoulun Konstfackin lasi- ja keramiikkataiteen osastolla. Viisi vuotta myöhemmin hänet nimitettiin professorin virkaan.
Konstfackissa Oiva ystävystyi keramiikkaa opettaneen keramiikkataiteilija Kennet Williamssonin kanssa, ja he toteuttivat yhdessä Maiolica-keramiikkakokoelman. Williamsson valmisti teokset punasavesta, antoi niille muodon ja lasitti teokset valkoisella tinalasitteella. Oiva maalasi värikkäät kuviot käsin valkoiselle pohjavärille.
Ruotsissa valmistetut esineet esiteltiin ensimmäistä kertaa Galleri Nørbyssa Kööpenhaminassa tammikuussa 1999. Heidän yhteisiä keramiikkateoksiaan oli esillä myös muissa gallerioissa sekä kesällä 2001 avautuneessa Kennet Williamssonin keramiikkanäyttelyssä Designmuseossa Helsingissä.
Oiva oli sielultaan taiteilija: ei kuvanveistäjä, lavastaja, puvustaja eikä muotoilija. Hän piti itseään eri materiaaleja käyttävänä taiteilijana.
Oiva rakasti ryhmässä työskentelyä, sekä verstakon kanssa lasihytissä että työryhmän kanssa oopperassa ja teatterissa. Keramiikan tekeminen on sen sijaan usein yksinäistä työtä. Viimeisinä vuosikymmeninään Oiva halusi tehdä myös keramiikkaa työparina tai ryhmän jäsenenä ja keskittyä pinnan koristeluun.
Jutun kirjoittaja Jutta Ylä-Mononen on kirjoittanut Oiva Toikasta elämäkerran Oiva Toikka – Taiteilijan elämä (Siltala 2024).
