Juttu on julkaistu Viherpihassa 7/2021.
Suojavarusteisiin sonnustautuminen sujuu varmoin ottein. Ensin mehiläistarhuri Nora Mäntysaari, 30, vaihtaa Minna Parikan kennokuosiset designtennarit vaaleankeltaisiin kumisaappaisiin ja sitten hän pujottautuu kokovalkoiseen suojapukuun. Hän asettelee leveälierisen suojahatun, vetää paksut nahkahanskat käsiinsä ja ottaa metsänlaitaan parkkeeratun farmariauton takaluukusta teräksisen savuttimen.
– Nyt alkaa lähestyä se hetki, että ystävyyteni mehiläisten kanssa päättyy, Nora sanoo pilke silmäkulmassaan.
– Kohta kerään sadon.
Nora lähestyy punamullan värisiä pikkumökkejä. Ne nököttävät villivadelmapuskien, apiloiden, pajukon ja pitkäksi venähtäneen ruohon ympäröiminä. Hän tuprauttaa savuttimella pesän lentoaukosta sisään savua ja kertoo, että sisällä olevat mehiläiset valmistautuvat jättämään pesän. Mutta sen sijaan, että ne lähtisivät heti lentoon, ne vetäytyvät pesän uumeniin ja ahmivat vatsansa täyteen hunajaa. Silloin Nora voi rauhassa siirtää syrjään pesän katon ja nostaa pihdeillä kehän ylös.
Nora silmäilee tummien mehiläisten täplittämää kennoa:
– Täällä on hunajaa tulossa. Siitepöly on sen näköistä, että apilassa on käyty, ja myös mesi on vähän sen oloista. Se on vaaleaa.
Nora on suuri mehiläisten ystävä. Hän kiertää aktiivisesti puhumassa mehiläisten puolesta ja vetää ötökkähotelli-kursseja. Hänen Hello honey -hunajansa ovat löytäneet niin suomalaiset kuin kansainvälisetkin lajihunajien ystävät. Nora on myös yksi harvoista tummiin mehiläisiin erikoistuneista tarhureista Suomessa.
Hän on tarhannut mehiläisiä nelisen vuotta, ja hänellä on nykyisin yhdeksänkymmentä mehiläispesää ympäri Etelä-Suomea. Viime vuonna Noran pitkäaikainen haave toteutui, kun hän sai tarhattavakseen pohjolan tummia mehiläisiä.
Tummat mehiläiset ovat Suomen alkuperäinen mehiläisrotu. Ne ovat värisävyltään yleensä muita tarhamehiläisiä tummempia ja noin puolitoista senttiä pitkiä. Alun perin ne ovat kotoisin Ruotsista, ja ensimmäiset tummat mehiläiset tuotiin Suomeen Turun seudulle 1700-luvun loppupuolella, Nora kertoo. Tummat mehiläiset ovat sopeutuneet hyvin pohjoisiin sääoloihin, ja ne osaavat esimerkiksi rajoittaa poikastuotantoaan, jos ravintoa ei ole tarjolla riittävästi. Myös talvella ne kuluttavat vähemmän ravintoa kuin muut tuontirodut. Kesällä ne toisaalta tuottavat muita tarhamehiläisiä vähemmän hunajaa, mutta ne osaavat hyödyntää paremmin luonnosta löytyviä hajanaisia mesilähteitä. Erityisen hyviä ne ovat keräämään mettä kanervan kukista.
Noran tummien mehiläisten pesät sijaitsevat Paraisilla, Qvidjan tilalla.
Qvidja on Norasta niin ihmeellinen paikka, että se muistuttaa häntä Liisa Ihmemaassa -kirjasta. Ja totta: mäen harjalla kohoava Suomen vanhin kartanolinna saa kaikessa satumaisuudessaan vierailijan ihmettelemään, että voiko tämä paikka olla Suomessa. Tilan omistavat Ilkka Herlin ja Saara Kankaanrinta.
Kivilinnalta on linnuntietä matkaa vain noin puoli kilometriä Noran mehiläistarhalle. Sieltä tummat mehiläiset lentävät keräämään mettä linnan pihoille, pelloille, niityille ja ojan pientareille. Nora on nähnyt mehiläistensä hyörivän ainakin hunajakukissa, valko- ja alsikeapiloissa sekä joskus myös puna-apiloissa – tosin ne eivät Noran mukaan kiinnosta mehiläisiä yhtä paljon, koska niiden kukissa on pidempi teriö ja mehiläisillä on lyhyt kieli.
Kasveilla on erilaisia ominaisuuksia, jotka houkuttelevat mehiläisiä. Nora kertoo, että esimerkiksi hunajakukan pitkä kukinta-aika tekee siitä erinomaisen mesikasvin, ja lisäksi sen siitepöly on hyvälaatuista. Apilansukuisen valkomesikän väkevä mesi on taas muita sokeripitoisempaa. Siinä on vähemmän vettä, jolloin mehiläisten ei tarvitse tehdä pesässä yhtä paljon työtä sen kuivattamiseksi. Toinen vähemmän tunnettu medenlähde on jalopuista kuten lehmuksesta saatava kirvojen tuottama makea mesikaste.
Tärkein mehiläisten satokasvi Suomessa on kuitenkin metsävadelma. Se tuottaa mettä monenlaisissa olosuhteissa ja, jos lentosäät suosivat, niin silloin mehiläispesien paino nousee selvästi. Vadelman salaisuus piilee sen kukassa.
– Sen kukka on alaspäin, jolloin se ei ole niin herkkä vaikkapa sateelle, joka pesee kukasta meden pois. Mehiläisen ja muiden pölyttäjien on helpompi vähän heikommallakin kelillä käydä hakemassa siitä mettä.
Qvidjassa kaikki tähtää luonnon monimuotoisuuden maksimoimiseen, jopa metsänhoitoa suunnitellaan harvinaisen isoapolloperhosen lentoreittien mukaan, Nora kertoo. Luonnon kukkien annetaan kukkia rauhassa ja hevosten ja nautojen laidunseoksiin lisätään apilaa. Noran mehiläistarhan läheiselle pellolle on kylvetty pölyttäjiä ajatellen iso lajikirjo erilaisia kasveja, kuten keltasinappia, öljypellavaa, kruunupäivänkakkaraa, maloppia ja kevätrapsia.
Nora kannustaa myös kotipuutarhureita lisäämään mesikasvien määrää. Se onnistuu parhaiten vähentämällä nurmikonleikkuuta ja suunnittelemalla puutarhan kasvivalikoima siten, että sieltä löytyy kukkivia kasveja läpi kasvukauden. Keväällä aikaisin kukkivat pienet sipulikukat sekä yrtit, marjapensaat ja hedelmäpuut ja toisaalta loppukesän kukat, kuten apila ja auringonkukka, ovat mehiläisille tärkeitä mesilähteitä.
Myös Nora on perustanut omia mesikasvipeltoja. Niissä erilaiset mesikasvit kukkivat toistensa perään. Ensimmäisenä kesänä pääkukkana oli hunajakukka, ja toisena kesänä sitä seurasi valkomesikkä. Kolmantena ja neljäntenä kesänä jatkuu apiloiden kukinta.
– Nyt on menossa kakkosvuosi eli mesikkävaihe, ja toistaiseksi on mennyt aika suunnitelmien mukaan, Nora naurahtaa. Hän kertoo olevansa hieman yllättynyt siitä, miten helppoa mesikasvipellon perustaminen on.
Nora seuraa tarkkaan luonnossa tapahtuvia muutoksia myös vapaa-ajallaan. Hän pitää kirjaa kasvien kukinta-ajoista, koska se vaikuttaa suoraan mehiläispesien toimintaan. Erityisesti pajun ja voikukan kukinta keväällä vaikuttaa koko kauden onnistumiseen. Mutta mikä mesikasvi on hänestä erityisen kiinnostava?
– Olen tykästynyt valkomesikkään. Juuri kukaan ei tunne sitä, ja siitä tulee mielenkiintoista hunajaa. Se myös sitoo maaperässä typpeä ja on isojen juuriensa ansioista hyvä maanparannuskasvi. Vaikka valkoinen kukinto on vaatimaton, niin se tuoksuu tosi hyvältä. Se on semmoinen outo, ja niin hyödyllinen!
Iltapäivän aurinko painuu Noran mehiläispesillä metsän latvustojen taakse. Mehiläisten surinaan yhtyvät heinikossa sirittävät hyönteiset ja kauempana Qvidjan laitumilla hirnuvat hevoset. Noran mielestä mehiläistarhurin työssä on parasta se, kun saa puuhastella pesillä yksin. Kun mehiläiset surisevat ja ilmassa tuoksuu hunaja ja mehiläisvaha, on tunnelma lähes meditatiivinen. Toinen Noralle tärkeä asia on erilaisten hunajien fiilistely.
– Se on ihan parasta, miten kasvin alkuperä vaikuttaa niin paljon. Kun miettii esimerkiksi voikukkaa, niin toisen rikka on toisen rikkaus. Siitä voi tulla upeaa voikukkahunajaa, ja pölyttäjät rakastavat sitä.
