Niina Lahtinen oppi, ettei aina kannata sanoa kyllä ja oivalsi keinon, jolla jännitys helpottaa: ”Häpeämällä siitä selviää”

Parikymppisenä minua ja ystävääni pyydettiin luomaan riihi­mäkeläisen hotellin aamiaishuoneeseen kesä­ilme. Visioimme ja toteutimme kanaverkosta ja paperimassasta auringon, jonka piti tulla huoneen kattoon. Kun aurinko oli valmis, totesimme, että se on rumin asia mitä olimme koskaan nähneet. Ilmoitimme, että ilmettä ei tule, me epäonnistuimme. Jutun opetus oli, että aina ei kannata sanoa kyllä ja omien tekojen kanssa on vain elettävä.

Soitan selloa, ja meillä on välillä esityksiä. Jännitän niitä, koska koen, että en ole harjoitellut tarpeeksi. Sello-­opettajani sanoi viisaasti, että häpeämällä siitä selviää. Ajatus helpottaa. Miksi jännittää, kun ­pahinta mitä voi seurata on häpeä, ei muuta.

Vastustan vähän yksityis­autoilua, mutta kahden harrastavan lapsen äitinä tarvitsen autoa. Kun hankin biokaasulla käyvän auton, minun on helpompaa antaa itselleni lupa autoilla.

Käyn sunnuntaisin pelaamassa sählyä ja sen jälkeen lämmitän saunan. Istumme tyttöjeni kanssa löylyissä ja puhumme kaikesta. Jos ei ole puhuttavaa, ollaan vain.

Minulle ei tuota vaikeuksia olla ostamatta mitään, paitsi tietysti ruokaa ja muuta välttämätöntä. Koska häpeäkynnykseni on todella korkea, minua ei haittaa kulkea vuositolkulla samoissa vaatteissa.

Ilman muuta ystävät. Mulla on paljon ystäviä Riihimäellä, ja kaikki sukulaiset ja läheiset ovat täällä. Laajennettuun perheeseeni kuuluvat Katja Lappi, Janne Kataja, Jukka Kuronen ja minä. Voimme matalalla kynnyksellä vain ilmoittaa, että nyt tulen kylään. Jos ei jaksa kokata, voi mennä toisen luo syömään.

Rakastan tanssia. Kun tanssin, en ajattele, että tämä on nyt liikuntaa vaan enemmän itseilmaisua.

Olen joka ilta yhtä innoissani, kun pääsen sänkyyn lukemaan kirjaa. Syksyllä rakastuin Deborah Levyn elämä­kertasarjaan. Ne ovat pieniä kirjoja, mikä sopi, koska sain kesällä pienen pitkien kirjojen kammon, kun luin putkeen David Foster Wallacen Päättymättömän riemun (sivuja 1061) ja Haruki Murakamin Vieterilintukronikan (878 sivua).