Nanny Still (1926–2009) piti lasia elävänä materiaalina, yhtä aikaa oikullisena, miellyttävänä ja sädehtivänä. Hänen mielestään lasille annettavien muotojen pitää olla sille luonteenomaisia, mutta vasta suunnittelijan mielikuvitus herättää sen todelliseen loistoonsa.

Budapestissa vuonna 1998 pidetyn näyttelyn julkaisussa Sana – Szó – Word Unkarin taideteollisuusmuseon amanuenssi Vera Varga kirjoittaa Stillin tuotannosta, että sen värikkyys ja monipuolisuus kilpailevat hänen lempimateriaalinsa, lasin, monipuolisuuden kanssa, samoin hänen joustavuutensa ja sopeutumiskykynsä.

Stillin taiteilijapersoonaa voikin hyvin määritellä samantapaisin adjektiivein kuin hänen lasiaan. Hän oli voimakas ja värikäs mutta moneen taipuva.

Samanlainen käsitys on Suomen lasimuseon amanuenssina pitkään toimineella Kaisa Koivistolla, joka tunsi Stillin läheisesti tämän viimeisten vuosikymmenien ajan. Ensi kohtaaminen Stillin kanssa jäi lähtemättömästi Koiviston mieleen:

– 1980-luvun alussa työskentelin museoapulaisen nimikkeellä. Museonjohtaja esitteli meidät, ja sitten Nanny sanoi: ”Nyt voimmekin siirtyä keskustelemaan mieliaiheestani: minusta.”

Kohtaaminen liittyi lasimuseon perusnäyttelyn valmisteluun vuonna 1981. Tuolloin Still jo oli tunnustettu taiteilija, jolla oli takanaan pitkä ura Riihimäen Lasin suunnittelijana ja menestystä myös kansainvälisesti.

– Nannysta sai ehkä ensin itsekeskeisen kuvan, mutta niin ei välttämättä ollut. Hän oli suorapuheinen mutta ymmärtäväinen ja positiivinen, Koivisto kertoo.

– Hänellä saattoi olla taloudellisesti mahdottomia ehdotuksia näyttelyn toteutukseen. Kun niistä keskusteltiin, hän pystyi yleensä toteamaan, että meidän ratkaisumme onkin erinomainen.

Nanny Stillin työ Riihimäen Lasitehtaalla oli päättynyt jo vuonna 1976 siihen, kun tehdas lopetti suu­puhalletun lasin valmistuksen. Siihen mennessä hänestä oli ehtinyt tulla tehtaan tuotteliain muotoilija. Hän suunnitteli urallaan myös muista materiaaleista eri valmistajille, mutta lasi pysyi mieluisimpana.

Tunnetuimpiin Stillin suunnittelutöihin kuuluu Harlekiini-sarja, joka yhdistää hehkuvaa turkoosia ja kirkasta lasia sekä pyöreitä ja kulmikkaita muotoja. Nyppyläkoristeinen Grapponia taas on palvellut lukemattomissa kodeissa. Tamminiemi-lasit syntyivät Sylvi Kekkosen tilauksesta ja oranssia hehkuva Fantasia-maljakkosarja yhteisnäyttelyyn Marjatta Metsovaaran tekstiilien kanssa.

Still ajatteli aina, kuinka esine palvelee tarkoitustaan juomisessa, syömisessä tai koristeena ja kuinka se toimii erilaisten ihmisten pöydissä ja miellyttää silmää. Käyttötapoja sai mielellään olla useampia: ”Tarkkaa rajaa taiteen ja käyttölasin välille ei voi enää vetää. Jokainen voi käyttää lasia omien tunteidensa, makunsa ja väriaistinsa mukaan”, Still on sanonut.

Optimistinen asenne säilyi uran loppuun saakka. Vielä yli 70-vuotiaana Still esitteli näyttelyissä uniikkeja lasiveistoksia, joita varten hän oli opetellut hiekkavalu- ja pâte de verre -tekniikoita. Esimerkiksi Sana – Szó – Word -näyttelyn inspiraation lähde oli suomen ja unkarin kielten sukulaisuus, johon Still lisäsi lasin kielen: ”Goethen tavoin iloitsen siitä, että uusia ajatuksia tulee niin paljon, että niiden kehittelyyn ja toteuttamiseen kuluisi vähintään toinen elämä.”

Stillin suku tulee ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Nanny Stilliä kiinnosti taide, mutta vanhemmat hyväksyivät Taideteollisuuskeskuskoulun vaihtoehdoista ainoastaan kuvaamataidonopettajalinjan. Hän aloitti siitä ja vaihtoi vuoden päästä metallilinjalle.

Käsistään kätevä Still suunnitteli muun muassa koruja ja puuesineitä. Opettajistaan hän mainitsi myöhemmin lähinnä Tapio Wirkkalan, joka oli myös mukana raadissa, kun Riihimäen Lasi järjesti muotoilukilpailun vuonna 1949.

– Juryn pöytäkirjan mukaan Nannya ei palkittu, mutta sanottiin, että hän on lahjakas ja hänen kanssaan kannattaisi kokeilla yhteistyötä. Hänelle tarjottiin 1–2 viikon koeaikaa, Kaisa Koivisto kertoo.

Koeajan jälkeen työ jatkui, mutta nuoren naissuunnittelijan ei ollut aluksi helppoa löytää paikkaansa miesvaltaisessa tehdasyhteisössä. Usea lasinpuhaltaja on myöhemmin kertonut Koivistolle muistavansa Stillin kauneuden. Still itse puolestaan on korostanut sitä, että naisen täytyi pärjätäkseen olla kaksi kertaa niin hyvä kuin mies.

– Ongelmana oli myös ruotsinkielisyys. 1950-luvulla Nanny sai muotoilupiirien taholta ymmärtää, että hän työskentelee vääränkieliselle tehtaalle.

Riihimäen Lasi perustettiin 1910 suomenkieliseksi tehtaaksi ruotsinkieliselle alalle. Koivisto kertoo, että siksi muut tehtaat hyljeksivät Riihimäkeä esimerkiksi Milanon triennaalien esinevalinnoissa. Näyttelyihin osallistumista vaikeutti sekin, että Riihimäen Lasilla oli 1950-luvun alussa taloudellisesti tiukkaa.

Still ei kuitenkaan suostunut jäämään syrjään tehtaan mukana. Hän osallistui yksityishenkilönä vuoden 1954 Milanon triennaaliin, ja hänet palkittiin puisista salaattiottimistaan.

Lasin kanssa työskentely oli Nanny Stillille uutta, kun hän aloitti Riihimäellä.

– Lasinpuhaltajat ovat usein hyvin itsetietoisia. Uusi taiteilija puolestaan ei voi heti ymmärtää lasin tekemisen tekniikkaa, ja niin tulee mahdottomia ehdotuksia. Nannysta on kerrottu, että hän ei tahtonut uskoa mahdotonta mahdottomaksi edes, kun se tuli todistettua, Kaisa Koivisto kertoo.

Veljekset Vilho ja Nikolai Terhomaa sekä Vilhon poika Valto Terhomaa olivat puhaltajia, joiden kanssa Still työskenteli paljon. Käytännössä tekijöitä oli enemmän, sillä lasinpuhaltajat toimivat verstakoiksi kutsuttuina työryhminä. Terhomaat olivat verstakkojen mestareita.

– Erityisesti Stillin ja Vilho Terhomaan yhteistyö toimi. Molemmat olivat tulisia luonteeltaan, ja taistelut olivat äänekkäitä mutta tulokset hyviä, Koivisto sanoo.

Hän vertaa lasinpuhaltamista musiikkiin:

– Lasinpuhaltaja tekee, mutta tavoite on, että taiteilijan ajatus pysyy. Verstakko toimii kuin kapellimestarin johtama orkesteri: vaikka musiikki syntyy orkesterista, kapellimestari määrää, miltä se kuulostaa.

Suunnittelu Riihimäelle muuttui etätyöksi jo vuonna 1959, kun Nanny Still muutti miehensä työn vuoksi Brysseliin.

– Yhdysvaltalainen George McKinney toimi kuljetusalalla Virginian osavaltion satamalaitoksen asiantuntijana. Hän sai valita 50-luvun lopulla, meneekö Tukholmaan vai Helsinkiin, Kaisa Koivisto kertoo.

McKinney valitsi Helsingin, ja siitä seurasi, että hän ja Still kohtasivat. Koivisto muistaa miehen amerikkalaistyylisenä verkostoitujana, joka tunsi kaikki.

– Nanny kuvitteli, että ura lopahtaa muuttoon, sillä Belgia ei ollut tunnettu muotoilumaa, Koivisto kertoo.

Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan Still sekä jatkoi Suomessa että loi suhteita keskieurooppalaisiin valmistajiin. Hän vieraili Riihimäellä ja pystyi suunnittelemaan esineitä pitkälle myös piirtämällä.

– Hänen piirustuksensa olivat viimeisteltyjä, lähes valmiita työpiirroksia. Tavallisesti taiteilijan luonnos ja työpiirros ovat eri asioita, ja jälkimmäisen tekee tehtaan piirtäjä, Koivisto selittää.

Pariskunta sai kolme lasta. Nanny Still oli asettanut lastenhankinnan ehdoksi lastenhoitajan palkkaamisen, ja se osin mahdollisti työnteon. Puolison työ toi myös seurapiirirouvan roolin, mutta Still nautti juhlien järjestämisestä ja kattoi kauniisti omilla astioillaan.

– Nanny tunsi Keski-Euroopan trendit. Suomalaisten silmissä hänen esineensä saattoivat olla outoja, sillä täällä hän oli edellä aikaansa. Esimerkiksi epätasaisen pinnan käytön on katsottu Suomessa alkaneen Timo Sarpanevan Finlandiasta vuonna 1964. Nannylla oli jo 1963 näyttelyssä Belgiassa esineitä, joista kehittyi Flindari, Kaisa Koivisto kertoo.

Flindari-pullot puhallettiin muottiin, jonka pinnoista osa oli kuvioitua metallilevyä, ja näin kulmikkaiden pullojen leveät sivut saivat pintakuvionsa. Vera Varga kuvaa Stillin tuotantoa lyyriseksi funktionalismiksi, ”joka saa hänet sulattamaan ankaran geometriset muodot intensiivisiä tai pastellivärejä käyttäen”. Stillin esineet ”välittävät eteenpäin perustavaa elämänkäsitystä, visuaalista iloa”.

– Suomalaisen kultakauden keräilijöiden kannalta Nanny Still on ehdottomasti yksi merkittävistä nimistä. Hänen tuotantonsa erottuu mielikuvituksellisuudessaan ja monipuolisuudessaan, Kaisa Koivisto sanoo.