Helsingin Pirkkolassa on pienellä alueella yli 200 ruotsalaistaloa. Ne olivat lahja Ruotsin kansalta, rakennettu välirauhan aikana 1940–1941 evakkojen asuttamiseksi.

Yhden talon, Kangastie 14:n, kohtalo sinetöitiin 70-luvulla tehdyssä remontissa, jolloin talo vuorattiin viranomaisten suosituksen mukaan muovikalvolla. Se keräsi vuosien kuluessa niin synkän homekasvuston, ettei talo ollut enää pelastettavissa.

Kimmo Väliniemi ja Anne Risku ostivat tontin vuokraoikeuden vuosi sitten. He rakennuttivat puretun talon paikalle uuden samanlaisen. Koska Pirkkola on Suomen tiukimmin suojeltuja pientaloalueita, rakennusluvan saaminen kesti kahdeksan kuukautta. Uuden talon piti sopia ulkomittoja ja monia yksityiskohtia myöten matalien satulakattotalojen rivistöön.

Kangastie 14 rakennettiin aikanaan kallion päälle, joten painuminen ei ollut ongelma. Talojen kellarit olivat kosteita, mutta nykyään alapohjaan käytetään materiaaleja, jotka eristävät ja pitävät kosteuden loitolla.

Uuden talon alla ja alapohjassa on 150 mm tiivistettyä mursketta, 300 mm kapillaarikatkosoraa, 200 mm salaojittavaa eristettä ja kaiken päällä 100 mm:n teräsbetonilaatta.

Rakenne on puolisen metriä vanhaa alapohjaa korkeampi. Toiset puoli metriä meni kellarin huonekorkeuden kasvattamiseen. Kun vanha kellari oli saatu purettua, perustus louhittiin metrin verran syvemmäksi.

Louhinta tehtiin räjäyttämällä. Koska naapurit ovat aivan lähellä, niiden sokkeleihin asennettiin tärinämittarit. Viisarit hädin tuskin värähtivät, mutta muutama pikku halkeama paikattiin naapuritaloissa.

Perustusten teon yhteydessä viemäröinnit, vesijohdot, salaojat ja radonpoistot putkitettiin. Laatan päälle valettiin anturat ja kellaria alettiin kasata muottiharkoista.

Aluksi perhe ajatteli tehdä kellarin perusmuurin valamalla.

– Valun kuivuminen olisi kestänyt tosi kauan, ja kaikki muut työt olisivat joutuneet odottamaan varmaan viikkokausia, Väliniemi kertoo.

Maanpinnan alapuolella sokkelissa on salaojittava lämmöneriste. Maanpinnan yläpuolella sokkelin eristeenä on suulakepuristettu polystyreenilevy, jonka voi rapata.

Polystyreenilevyn sokkelinpuoleinen pinta on uritettu, jotta rakenne pääsee tuulettumaan. Kaikissa muissakin työvaiheissa Kimmo ja Anne halusivat varmistaa, että rakenteet hengittävät. He eivät aikoneet toistaa edellisen talon homehtumiseen johtaneita virheitä.

Välipohjassa on sadan millimetrin paksuiset ontelolaatat. Niiden päällä on koolaus, eristevilla ja kahden lautakerroksen väliin asennetut alumiiniset lämmönluovutuslevyt, joiden urissa kulkee lattialämmitysputket.

Talon muoto hankaloitti työtä. Toinen sisäänkäynti alkuperäisen ruotsalaistalon kellariin oli ulkona, ja tämä teki pari ylimääräistä kulmaa sokkeliin. Lisäksi moniin taloihin oli myöhemmin tehty tarkasti ohjeistetut laajennukset pihan puolelle. Tällaisen laajennetun talon muotoa Kimmon ja Annen uudisrakennuksen oli seurattava.

Kun nykyaikaisessa suorakaiteen muotoisessa perustalossa on neljä kulmaa, uuteen Kangastie 14:ään niitä tuli kymmenen. Näiden kulmien vaikutukset ulottuivat kaikkeen rakentamiseen. Yläkerroksen puinen palkkirunko oli melkoinen näky ennen ulkovaipan viimeistelyä.

Laajennus toi mukavasti lisätilaa varsinaiseen asuinkerrokseen ja kellariin. Koska laajennusosa piti tehdä pihanpuoleisen, alati matalammaksi käyvän lappeen jatkeeksi, huonekorkeus aiheutti päänvaivaa. Jotta laajennuksesta saatiin oikeasti käyttökelpoista tilaa, asuinkerroksen lattiaa laskettiin laajennuksen kohdalla kuutisenkymmentä senttiä. Avara olohuoneen ja avokeittiön kokonaisuus on siis kahdessa tasossa.

Tämä vaikutti luonnollisesti myös kellarikerroksen huonekorkeuteen. Jotta laajennuksen alle saatiin seisomakorkuista tilaa, toisen puolen kellaritilojen huonekorkeus on yli 270 senttiä. Ja koska asemakaava määrää rakennuksen kattokoron sentilleen, kellarin ylimääräinen huonekorkeus piti tehdä louhimalla. Kuulostaa monimutkaiselta, ja sitä se rakentajan kannalta olikin.

Alkuperäisten ruotsalaistalojen laajennukset tehtiin vain varsinaiseen asuinkerrokseen, joten kellarin korkeudesta ei tarvinnut kantaa huolta.

Uuden Kangastie 14:n pääurakoitsija oli helsinkiläinen KOA-asunnot Oy. Rakentamisesta ei käyty tarjouskilpailua. Toimitusjohtaja Lalli Kuoppala on Kimmon vanha tuttava, ja yhteistyö oli jo ennestään hyväksi havaittu.

Kuoppala tiesi, mihin oli ryhtymässä. Kohteessa oli tappiin saakka suojeltu asemakaava, tarkasti määrätyt mittasuhteet ja materiaalit. Lisäksi pihan takaosa suojeltiin erikseen, puolet tontista täytyi pitää koskemattomana. Tarvittaville työkoneille jäi siten todella ahdas tila, ja jätelavoja tai työmaakoppia ei tontille mahtunut lainkaan.

Tarjouksia laskiessaan urakoitsija käyttää apunaan kokemuksia aikaisemmista urakoista. Vaan nyt tuli vastaan hanke, johon ei löytynyt apuja vanhoista töistä. Miten löydettiin kummallekin sopiva hinta?

– Vaikea homma se oli. Parhaamme mukaan laskettiin, mutta lopulta ei auttanut kuin ruveta hommiin.

Kun ruotsalaistalot aikanaan rakennettiin, suomalaiset ihmettelivät ruotsalaisten puuelementtejä. Suomalaiset olivat tottuneet rakentamaan pitkästä tavarasta.

Nyt tultiin takaisin menneisyyteen. Uudessa ruotsalaistalossa ei ole ensimmäistäkään standardielementtiä, jopa ikkunat piti teettää asemakaavan määräysten mukaisiksi. Kaava määrää, että ”Ikkunoissa on käytettävä pystysuuntaista puitejakoa. Ikkunaruudun korkeus ei saa olla yli 120 cm, ruudun leveyden on oltava 65–85 cm.”

– Sekarunko puuta ja betonia, kulmia ja tasoja tuplasti tavallista enemmän. Ei noihin haasteisiin täysin osattu varautua, Kuoppala sanoo.

Uuden Kangastie 14:n ulkoseinän rakenne on parhaan rakentamistavan mukainen: pystylaudoitus 21 × 120 mm, rimoitus 15 × 45 mm, ilmarako + koolaus 22 × 100 mm, tuulensuojalevy 25 mm, vaakarunko 48 × 48 mm, puukuitueriste 50 mm pystyrunko 48 × 172 mm, puukuitueriste 170 mm, ilmansulkupahvi, kuitukipsilevy 13 mm.

– Kun rakenne on kunnossa, talon terveys riippuu siitä, saadaanko rakenteet kuivina pystyyn ja pidetäänkö huoli siitä, etteivät ne pääse kastumaan sen jälkeen, Kuoppala sanoo.

– Puurungon kastuminen ei sinänsä ole paha asia, kunhan rakenne on sellainen, että se pääsee kuivumaan. Mutta eristeet eivät tietenkään saa kastua missään vaiheessa.

Puurungon ainoat valmiiksi kootut osat olivat kattotuolit. Ne tuotiin tontille kahteen kertaan, kun iso auto ei aluksi mahtunut perille.

– Kattotuolien jälkeen saatiin vesikatto päälle tosi nopeasti, Kimmo huokaisee.

– Sen jälkeen runko oli suojassa sateelta.

Kattotuolien päälle asennettiin kattolevy 12-millisestä vanerista. Sen päälle poltettiin heti yksi kerros kermiä. Toinen kerros asennetaan viimeistelyvaiheessa.

Bitumikermi eli kattohuopa ei ole yleisin vesikate nykypäivänä, mutta uuden Kangastie 14:n rakennuslupaan se oli määrätty kattomateriaaliksi. Kimmo ei vieläkään tiedä miksi. Puretussa talossa oli konesaumattu peltikatto, kuten useimmissa vähintään kertaalleen remontoiduissa ruotsalaistaloissa.

Loivan harjakaton alle mahtuu vain matala ryömintätila, mutta uuden Kangastie 14:n yläpohjassa ei ole minkäänlaista tilaa. Sisäkatto on samassa kulmassa kuin vesikatto. Tämä tuo tiettyihin tiloihin melkoisesti avaruutta, sillä huonekorkeus harjan kohdalla on lähes neljä metriä.

Yläpohjan rakenne on silti tavanomainen. Vesikaton alapuolella on reilu tuuletusrako, sitten koolaus ja vähintään 150 mm:n puukuitueristelevyt, höyrypahvi, uusi koolaus, 50 mm:n eriste ja kattopaneelit.

Paksujen eristeiden asennus oli haastavaa, sillä levyt olivat niin painavia, että limittäin sullominen ei riittänyt pitämään niitä paikoillaan. Timpurit joutuivat ylimääräisiin hommiin. He työnsivät eristelevyn paikalleen ja naulasivat koolinkien väliin vanerisuikaleita, jotka pitivät levyjä paikoillaan. Suikaleet poistettiin sitä mukaa kuin kattoa pantiin umpeen.

– Jälkeenpäin ajatellen puhallusvilla olisi ollut parempi ratkaisu. Tätä samaa villaa olisi saanut puhallusversionakin. Koetettiin säästää vähäsen, mutta väärässä paikassa.

Talotekniikan sovittaminen on aina helpompaa uuteen kuin saneerauskohteeseen. Kangastie 14:n kohdalla tuli kuitenkin muutama ylimääräinen kiertotie.

Alkuperäiset piirustukset tehtiin sillä oletuksella, että taloon tulee painovoimainen ilmanvaihto. Se olisi ollut rakentajapariskunnan ekoajattelun mukainen ratkaisu.

Kaupungin rakennusvalvonta vaati kuitenkin koneellisen ilmanvaihdon. Sellainen edellyttää ilmanvaihtokonetta sekä ympäri taloa kulkevia tulo- ja paluuilmaputkia. Se tiesi muutoksia piirustuksiin.

– Suunnittelijat ratkaisivat sen niin, että eteisen kattoa laskettiin alas, jotta sinne saataisiin ilmanvaihtohormien risteykset, Kimmo muistaa.

Kimmo mietti asiaa monena unettomana yönä. Sitten välähti.

– Keksin putkille vaihtoehtoisen reitin. Nyt eteisessä on vain pieni kotelo.

Toinen yllättävä tilanne oli itse aiheutettu. Kimmo ja Anne olivat ajatelleet kytkeä talonsa kaupungin kaukolämpöverkkoon, mutta lopullinen valinta oli maalämpö.

– Maalämpöjärjestelmään voidaan liittää aurinkopaneeleja ja -keräimiä. Jossain vaiheessa lisätään ainakin pari aurinkokeräintä. Kattokin on kallellaan etelään päin. Rakennusluvanhan se tietysti vaatii.

– Se ei ole mikään läpihuutojuttu, tiedän kokemuksesta. Mutta on niitä myönnetty.

Kimmo Väliniemi, Anne Risku sekä lapset Sofia ja Eemeli muuttivat Kangastielle alkukesällä, kun viimeistelytyöt jatkuivat vielä kellarissa. Pihatyöt olivat vasta alkuvaiheessa.

Rakennushanke sujui suojelumääräyksistä huolimatta erittäin hyvin. Tiukka aikataulu ”melkein piti”, ja kustannukset pysyivät ruodussa. Itse asiassa Väliniemi sanoo, ettei uussuojelukohteen rakentaminen tullut lopulta vastaavan kokoista normitaloa kalliimmaksi.

Vain suunnittelu tuli kalliiksi. Kimmon mukaan arkkitehtien laskutus oli ”kevyesti tuplat” tavallisempaan arkkitehtisuunnitteluun verrattuna. Tämä johtui ennen kaikkea siitä, että viranomaiset hyväksyivät suunnittelijoiksi vain erittäin kokeneita arkkitehtejä, joilla oli mittavat referenssit vastaavanlaisista töistä.

– Suunnittelun hinta harmitti aluksi. Mutta vasta nyt, kun talo on melkein valmis, tajuaa, miten hienoa työtä arkkitehdit ovat tehneet. He ovat ratkaisseet sellaisia esteettisiä ja toiminnallisia asioita, joita me emme olisi osanneet ajatellakaan.

Väliniemi ymmärtää viranomaisten halun säilyttää suojeltu alue mahdollisimman alkuperäisenä. Tosin joissakin tilanteissa virallinen suojelu sai hupaisiakin piirteitä.

– Rakennusluvassa määrätään, että sokkelin rappaus ei voi olla sileä. Siihen on tehtävä lautamuottikuvio, koska alkuperäisten talojen sokkelit valettiin lautamuotteihin.

Mutta nykyinen tiukasti suojeleva asemakaava astui voimaan vasta vuonna 1988. Sitä ennen asukkaat remontoivat talojaan liki mielensä mukaan, eikä remontteihin aina käyty erikseen lupia kysymässä.

– Kangastiellä on yhteensä 23 ruotsalaistaloa. Lähes jokaisen talon sokkeli on vuosien saatossa rapattu sileäksi. Siellä on jäljellä enää yksi lautamuotissa oleva sokkeli. Meille tulee nyt toinen.