Näin 41 timanttituijaa selvisi jo toisesta talvesta
Siitä saitte, epäilijät! Yhä viheriöivä aita sai Christoffer Strandbergin oivaltamaan, ettei suhde tuijiin poikkea ihmissuhteista. Yhtä tärkeää kuin jatkuva huolenpito on maapohja, johon suhteen kylvää, hän kirjoittaa Kotivinkin kolumnissa.
Ehkä on uhkarohkeaa aloittaa näin, sillä mitä talveen tulee, pahin saattaa vielä olla edessä. Kannattaisi kenties odottaa vielä vuosi ennen kun huudahtaa: Me teimme sen, he elävät edelleen!
Mutta elämä on sen verran ohikiitävä, että suurista hetkistä kannattaa nauttia silloin, kun ne tapahtuvat. Esimerkiksi valmistujaisista, häistä, esikoisen syntymästä – tai siitä voitonriemukkaasta hetkestä, kun saa todistaa epäilijöiden olleen väärässä.
Nyt on sellainen hetki, sillä kaikki 41 timanttituijaa pihallamme paitsi elävät, myös voivat hyvin.
Innostus ja ylpeys tämän ympärillä saattaa kuulostaa banaalilta. Aloitin kolumnistitaipaleeni vuosi sitten kirjoittamalla epäilyksen määrästä, jota saimme osaksemme, kun ryhdyimme tuijaprojektiin kaksi ja puoli vuotta sitten. Talomme yläpiha kaipasi rajaa, ja näin sieluni silmin, kuinka ikivihreä, muotoiltava tuija-aita sopisi täydellisesti omenapuiden, mäntyjen ja pihakivetyksen seuraksi.
”Jos yksi pieni taimi olisi elossa vuoden päästä, luultavasti avaruusoliot kaappaisivat sen.”
Moni osasi kuitenkin jo etukäteen kuvailla, kuinka puolet tuijista kuivuu kuoliaaksi ensimmäisen kevätauringon paahteessa ja miten peurat syövät loput. Jos yksi pieni taimi jostain syystä olisi elossa vielä vuoden päästä, luultavasti avaruusoliot kaappaisivat sen.
No, kuivuus, kauriit ja marsilaiset ovat kohdanneet vertaisensa, sillä alunperin 130-senttiset havumaailman supermallit ovat kaikki yltäneet melkein kahden metrin korkeuteen. Iloksemme he ovat myös kasvaneet leveyttä ja syleilevät nyt toisiaan kahdessa rivissä.
Naapurin uudet tuijat ja muutama muu kasviuhri on kyllä maistunut peuroille, rauha heidän vihreydelleen. Kotipihamme rajavartiolaitoksen arsenaaliin kuuluu kuitenkin sekatavarakaupasta saatava kemiallinen peurakarkote, ja sitä emme ole säästelleet! Huono puoli on se, että se sisältää lampaan rasvaa, joten jokaisen käsittelykerran jälkeen koko katu haisee viikon verran navetalta. Sori siitä, naapurit.
”Kun vesilasku saapuu ja suljen silmäni, näen mielessäni moottorisahan kuvia ja kuulen tuijien kaatuvan.”
Lällällää siis kaikille skeptikoille! Vai sittenkin: ”luoja meitä auttakoon”?
En ole ihminen, joka säästelee oman hygienian hoidossa. Mutta kun takana on kaksi rutikuivaa kesää, tuijien kastelu on vienyt niin paljon vettä, että kyseenalaistan oikeuteni peseytyä. Kun vesilasku saapuu ja suljen silmäni, näen mielessäni moottorisahan kuvia ja kuulen tuijien kaatuvan.
Joskus oikeassa oleminen tulee kalliiksi. Pelkkä tuijien kaivuu- ja istutustyöt olivat sijoitus – ei vähintään johtuen käyttämästämme erikoismullasta. Puhumattakaan ylläpidosta sekä käytetystä ajasta ja henkisestä kapasiteetista. En silti tekisi mitään toisin, enkä vain siksi, että voittaisin epäilijät, vaan koska haluan tehdä parhaani. Jos johonkin ryhtyy, se tehdään kunnolla. Varsinkin, kun otetaan vastuu jostain elävästä.
Puutarhamatkani aikana olen oivaltanut, että suhde tuijiin ei poikkea ihmissuhteista. Yhtä tärkeää kuin jatkuva huolenpito on maapohja, johon suhteen kylvää. Ilman oikeita rakennusaineita näivettyvät niin tuijat kuin ihmissuhteetkin.
Nyt katsoessani hangessa ylväästi seisovia tuijiani mietin, miten ihmiset ympärilläni voivat. Tajuan, että siellä täällä tarvittaisiin valoa, kasvuvoimaa ja tukea. Minä myös! Olenhan oman elämäni tuija.
