Muusikko Anna Järvinen: ”Kun äiti sairastui muistisairauteen, välimme lähenivät”
Äidin muistisairaus on herättänyt laulaja ja lauluntekijä Anna Järvisessä mustaa kauhua, ärsytystä ja ällötystä. Kiitollisuus nykyhetkestä ja yhteydestä syntyi äidin ja tyttären välille vasta viime vuosina.
Minulla on äitiä ikävä. Sitä fraasia Tukholmassa miltei koko ikänsä asunut ruotsinsuomalainen laulaja-lauluntekijä Anna Järvinen, 55, on toistellut itselleen koko ikänsä.
Äidin kaipuu oli Annan mielessä silloinkin, kun äiti oli paikalla. Läsnä hän ei Annan mielestä juurikaan ollut. Eikä osoittanut olevansa halukas viettämään aikaa tyttärensä kanssa.
Entistä todemmaksi kaipuu tuli, kun Annan äidillä todettiin muistisairaus, Lewyn kappaleen tauti, viitisen vuotta sitten. Silloin äiti matkusti laivalla Ruotsista Suomeen ja soitti Annalle ihmetellen, missä hän on.
Eikö tytär ollutkaan koko ajan reissussa mukana?
Lääkärissä tehdyistä tutkimuksista ilmennyt tieto äidin parantumattomasta sairaudesta oli aluksi Annalle sokki.
”Se oli pelottavaa ja surullista, mustaa kauhua. Silloin ymmärsin elämän rajallisuuden hyvin konkreettisesti.”
Äidin sairastuminen tarkoitti Annan mielessä myös sitä, että heidän välinsä jäisivät etäisiksi. Kun äiti menettäisi muistinsa, ei olisi edes teoreettista mahdollisuutta selvittää heidän hankalaa suhdettaan – tai niin Anna silloin luuli.
Anna kirjoitti äitinsä muistisairauteen liittyvistä ristiriitaisista tunteistaan keväällä julkaistun teoksen, Arvaamaton. Se pohjautuu vahvasti hänen päiväkirjamerkintöihinsä. Kirjoittaminen auttoi jo kouluiässä ujoa tyttöä purkamaan vaikeita tunteitaan.
”Kun äiti sairastui, huomasin kaipaavani häntä vielä entistä enemmän. Halusin selvittää tunteitani kirjoittamalla ja pohtia, mistä elämän mittainen äidinkaipuuni johtui.”
Annan ja hänen äitinsä suhde oli etäinen pitkälle Annan aikuisikään. Annan vanhemmat erosivat jo, kun Annan äiti alkoi odottaa häntä. Annan isä asui Suomessa, Anna äitinsä ja tämän uuden puolison kanssa Tukholmassa. Suurinta turvaa ja hellyyttä Annalle tarjosi mummo, äidinäiti.
”Olisin toivonut äitini kanssa läheisempää suhdetta, illanistujaisia, elokuvassa käymistä tai että hän olisi jotenkin osoittanut olevansa kiinnostunut minusta ja asioistani. Että hän olisi halunnut olla kanssani. Hän ei pystynyt siihen, mutta sisarustensa kanssa hän vietti usein mielellään aikaa.”
Se suretti Annaa erityisesti silloin, kun hänet omat, nyt jo täysi-ikäiset lapsensa olivat pieniä ja Anna olisi kaivannut äidiltään neuvoja ja osallisuutta.
Jostain syystä äidin ja tyttären välit tiivistyivät pari vuotta ennen, kun äiti sairastui – ainakin puhelimitse.
”Puhuimme päivittäin ainakin tunnin ajan puhelimessa ihan arkipäiväisiä asioita ja kuulumisia. Hän oli puhelimessa yksi parhaista ystävistäni, mutta tosielämässä emme saavuttaneet läheisyyttä ennen hänen sairastumistaan”, Anna kertoo nyt.
”Yhtäkkiä olinkin äidilleni kauhean tärkeä. Se ärsytti ja raivostutti minua. Äidin osoittama läheisyys tuntui ällöttävältä.”
Muistisairauden myötä Annan äidin persoona muuttui. Erityisesti sairauden alkuvaiheessa hänestä tuli tarvitseva ja takertuva. Äiti oli usein hädissään. Hän siirtyi pian diagnoosinsa saamisen jälkeen ympärivuorokautiseen hoivakotiin, mutta soitteli sieltä jatkuvasti Annalle ja pyysi päästä pois.
Samalla äidin olemukseen tuli uudenlaista hempeyttä ja hellyyden kaipuuta.
”En ollut tottunut sellaiseen lämpöön, joten muutos äidissä tuntui vaikealta. En osannut ottaa sitä vastaan, koska niin kauan minusta oli tuntunut, ettei hän halunnut valita seuraani. Yhtäkkiä olinkin äidilleni kauhean tärkeä. Se ärsytti ja raivostutti minua. Äidin osoittama läheisyys tuntui ällöttävältä.”
Äiti huomasi Annassa heränneet ristiriitaiset tunteet ja tiedosti itsekin, mitä hänelle oli tapahtumassa. Monesti hän sanoi Annalle, että haluaisi oppia näyttämään läheisyyttä tyttärelleen paremmin ja kysyi, mitä hän voisi tehdä toisin, jotta voisi tarjota nyt Annalle sitä, mitä ei aiemmin osannut. Anna ja hänen äitinsä kävivät aiheesta paljon pitkiäkin keskusteluja muistisairauden alkuvaiheissa.
”Olin aina ajatellut, ettei hän ollut tietoinen käytöksestään ja sen vaikutuksesta minuun – ettei häntä vaan kiinnostanut. Selvästi asia oli kuitenkin painanut häntä.”
Äidin halu muutokseen tuntui Annasta hyvältä. Hän ei itse olisi ikimaailmassa ottanut asiaa esille, mutta on nyt kiitollinen, että siitä keskusteltiin.
”En uskaltanut koskaan aiemmin puhua hänen kanssaan aiheesta, se oli välillämme tabu. Lapsi, joka ei saa läheisyyttä sillä tavalla kuin olisi luonnollisesti olettanut, häpeää herkästi tunteitaan ja ajattelee, että itsessä on jotain vikaa.”
Ajan kuluessa Anna oppi hyväksymään äidissä tapahtuneen muutoksen. Enää hänestä ei tunnu kummalliselta, että äiti ilahtuu, kun Anna tulee käymään ja on kiitollinen yhdessä vietetystä ajasta. Äiti saa hyvää hoivaa ja vaikuttaa tasapainoiselta ja onnelliselta. Siitä Annakin iloitsee ja tuntee kiitollisuutta.
Anna asuu lähellä äitinsä hoivakotia ja käy siellä kerran viikossa. Silloin hän istuu äidin lähelle ja kertoo kuulumisiaan. Hän ei kysele äitinsä tekemisistä tai aiemmista puuhista, koska tämä ei enää osaa vastailla vaan hämmentyy muistamattomuudestaan. Todellisuus saattaa sekoittua televisio-ohjelman tapahtumiin.
Onneksi äidin huumorintaju on yhä tallella, vaikka ei ihan entisessä terässään. Annan kertomille hassuille sattumuksille hän osaa yhä nauraa. Se on Annan mielestä parasta. Ajatus siitä, että tarvittiin muistisairaus lähentämään heidän välejään, tuntuu Annasta pahalta.
”Jos voisin valita, olisin ottanut äidin kaikesta huolimatta terveenä, ilman sairautta.”
Itseään enemmän Anna suree nyt 19- ja 23 -vuotiaiden lastensa puolesta. Heillä ja Annan äidillä oli läheisemmät välit kuin Annalla ja äidillään. Anna olisi toivonut lapsilleen ja äidilleen vielä enemmän hyviä yhteisiä hetkiä ja kokemuksia, mutta muistisairaus kuljettaa hiljalleen äitiä yhä kauemmaksi.
Kun äidin muisti hapertuu, Anna jää yhä useammin yksin lapsuudenmuistojensa kanssa. Se tuntuu kylmältä ja yksinäiseltä. Toisaalta mennyttä voi peilata sellaisten sukulaisten ja läheisten kanssa, jotka hän on tuntenut lapsesta asti. Anna ryhtyi kirjoittamaan päiväkirjaa 7-vuotiaana, joten sieltäkin on tarvittaessa helppo palauttaa mieleen kokemuksia ja tapahtumia.
”On outoa, ettei äiti ole kohta enää kertomassa, että olin olemassa.”
”Monta vuotta olen ollut oma äitini. Kun on oma äitinsä, niin ei voi koskaan rentoutua.” Näin Anna kuvailee Arvaamaton-teoksessaan äidin välinpitämättömyyden aiheuttamia tunteitaan.
Ajatus näkyy Annan mielestä hänen arjessaan siinä, että hän on usein pelokas ja huolestunut – mielestään kuin muumien Vilijonkka, joka hermoilee herkästi. Erityisen stressaavaa hänestä on matkustaminen lentokoneella tai laivalla.
Hankalia tunteita voi aiheuttaa myös sen pohtiminen, mitä tänään pitäisi syödä. Toisaalta laulaminen suuren yleisön edessä ei pelota Annaa lainkaan – eikä yliopistossa opiskelu 55 vuoden iässä.
”Olen huolestunut melkein koko ajan. Ehkä se johtuu jossain määrin siitä, että en lapsena kokenut, että kukaan ottaisi minua kunnolla vastaan, jos kaatuisin.”
Sen vuoksi Anna kehitti jo varhain mielensä sisälle rauhoittavan sisäisen äitinsä äänen. Se lupaa vaikeina hetkinä, että äiti on tässä ja kaikki järjestyy. Ajatus voi nousta mieleen kesken arkisten asioiden hoitamisen tai kaupungilla kävellessä.
”Joskus muistutan itseäni, että minä olen oma äitini. Se ajatus rauhoittaa ja tuo lohtua.”
”Minulle riittää tieto, että olen 55-vuotias. Haluan nauttia elämästä niin kauan kuin voin. ”
Äidin sairauden alkuvaiheessa Anna poti usein huonoa omaatuntoa, kun ei pystynyt rauhoittamaan äitiään puhelimessa. Tämä tilanne toistui usein, kun äiti pyysi Annaa hakemaan hänet pois.
Monen muistisairaan omaisen tavoin Anna pohti lukemattomia kertoja, oliko merkkejä sairaudesta ilmassa jo aiemmin. Olisiko hänen pitänyt ymmärtää, mistä oli kyse? Olisiko tilanne jollakin tavalla nyt erilainen, jos hän olisi kohdannut äitinsä useammin kasvotusten ja huomannut oireet varhaisemmin?
Samalla kun äidin tilanne on rauhoittunut, myös huono omatunto on väistynyt. Anna tiedostaa, että hän on miehensä kanssa tehnyt kaiken mahdollisen äidin asioiden hoitamiseksi parhain päin. Äiti saa nyt asua hoivakodissa, jossa hänen on hyvä olla.
Edelleen muistisairaan elämän organisoiminen ja avun saaminen vaatii paljon aikuisilta lapsilta paljon järjestelyjä. Samalla pitäisi hoitaa omat työt, pyörittää arkea teini-ikäisten lasten kanssa ja valmistautua lähestyviin vaihdevuosiin.
”Se on supersurullista, lopullista, mahdotonta ja kauhua täynnä. Samalla se on erittäin herkkää ja elämästä muistuttavaa ja humorististakin kaikessa absurdiudessaan – siis täydellistä sirkusta.”
Äidin parantumaton sairaus on saanut Annan pohtimaan myös elämän lyhyyttä. Samalla äidin kohtalo on herättänyt hänessä pienen huolen tulevasta, vaikka äidin sairauden ei uskota olevan perinnöllinen – ja vaikka olisikin, Anna ei haluaisi sitä tietää.
”Minulle riittää tieto, että olen 55-vuotias. Elämä menee eteenpäin aina vain nopeammin ja nopeammin. Haluan nauttia elämästä niin kauan kuin voin. Kaikki me täältä joskus lähdemme.”
”Olisin toivonut äitini kanssa läheisempää suhdetta ja että äiti olisi osoittanut olevansa kiinnostunut minusta. Hän ei pystynyt siihen.”
Lapsen ja vanhemman roolien vaihtumiseen Anna ei kuitenkaan ollut varautunut. Se oli käänne, johon ei voinut valmistautua.
”Äidin sairastumisen aikoihin minusta tuntui vähän samalta kuin silloin, kun ensimmäinen lapseni syntyi: mitä tämä tarkoittaa, pitääkö tätä hoitaa koko ajan, eikö kukaan tule hakemaan tätä missään vaiheessa edes hetkeksi pois?”
Toisaalta häntä huvittaa ajatus siitä, ettei hän enää voi päättää mitä omat lapset pukevat ylleen, mutta äidin puolesta hän voi tehdä valintoja.
”Voin pukea äitiä kuin uutta lastani. Se on ihan hauskaa. Olen nauttinut siitä että voin ostaa äidille tyylikkäitä vaatteita – voin tehdä hänet kauniiksi, vaikka hän itse ei enää välitä ulkonäöstään.”
